Sortunut mies ja sidottu nainen.
— Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi vanha lipunkantaja Kotka.
Kotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo oltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei ollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää varansa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja jos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan, kun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat otetut maasta.
Mutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut vapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa laskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja peräakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen juhlapukunsa pienelle akkunalle.
Kotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota "kelpo mieheksi" nimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla rykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt, tiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei ainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle maitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli, oli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta istualle.
Silloin hän sitte "tahtoi pastoria luoksensa." Muuten hän aina kiroili pappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen vaimonsa oli kuollut aikoja sitten "keuhkotautiin", sanoi Kotka, mutta se oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja rääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään tietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin Ameriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.
Mutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain hänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä purkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla poskillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa papin puoleen ja kuiskasi samalla:
— Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.
Sitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan, ja ummisti hetkeksi silmänsä.
— Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.