— Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä vastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid ystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.
— Mutta … mutta … minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa? Olen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja sitten on … sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä … huokasi vanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.
— Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia, ajatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta näitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta — kun voimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko elämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan Hänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen. Mutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: "Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä ulos." Ei Hän sano: "Joka minun tyköni tulee nuorena ja voimallisena" tahi "joka minun tyköni tulee hyvillä töillä" tahi "joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa itseänsä", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisesti tulla syntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen… Tahdotteko nyt tulla sillä tapaa?
Nuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel kyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin, vakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko katumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen laakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen entinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus. Ja omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle auki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen kesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui lämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan lukkarin laulaessa.
Vihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.
— Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette liian heikko ollaksenne yksin nyt.
— Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle hoitajan.
Vastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi Gerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä silmissään.
Arvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut hänen kasvoihinsa.
— Te, neiti Stålsköld, olette täällä?