Mutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi: "Soh, Suleima!" papurikolle sekä "Suvaitsetteko?" pastorille ja sitten lähdettiin kävelemään.
Aina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid ollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut lentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi tietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.
He olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien luona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja tuttavia nyt.
— Kiitoksia pastori … saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en milloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin syvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.
Hän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin lämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine huntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea vartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei unohti vastata.
— Hm… Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla kuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.
— Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei yleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei koskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan tulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen kanssa.
Arvid hymyili.
— Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy jotakin, joka nimitetään "ripiksi", sekä että mitä siinä sanotaan, sen täytyy jäädä…
— Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.