— Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut kuulianani.
— Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä ja … ja … ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate oikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin te sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan vähäpätöiseksi ja mitättömäksi.
— Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin tehtävä? Eikö hänellä, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista kahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan suuntaan, on monien alammais… Aih, se puree!
— Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä, joista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä nyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa on sellaista?
Hän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi tahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.
— Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.
Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien varpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.
Saattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja Woodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen ulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto kuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin liika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä … sitä sanomattoman suloista, joka… Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään maailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt kylliksi monta.
Mutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli tuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili lumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa havunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että poskia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen ja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä hyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien alapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!
Nyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista tuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski rippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja kurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot värähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi hänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.