Ja tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat katsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta tulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain ajatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:
Loistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän saleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se tulisi. Tasa-arvoisia, "comme il faut" olisivat sekä mies että vaimo. Valmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät seurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen miehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei paljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi kiitettäisiin. Siinähän oli hänen onnensa. — Hiljaa, Suleima! Joskus hän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. — Silloin hän myöskin kävisi kirkossa. — Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla. — Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti. Tulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat, tahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän naimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi. Vähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen. Lotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.
Mutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen pastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta, jota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi hän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa ruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika kipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.
Mutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien joukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.
Olen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren nuottia, jota hän hyräili.
VII.
Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.
Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen, joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.
Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti, välinpitämättömästi:
— Onko pastori ollut täällä nykyään?