— Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi, mutta minä pidän niin paljon pitseistä.
— No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella; mutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä markkaa.
— Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos asetamme sen toisin … saanko luvan … esimerkiksi tällä tavalla. Vai mitä Martta muori itse tuumaa?
— Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein se ahdisti äsken.
Gerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis tuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan vuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan; olipa hänellä "hyvät lahjat". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin paljon virkavuosia, päästäksensä "vaaliin". Niin, kaiketi hänen vielä monta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja tuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune tyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä olisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät eivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin mitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian…
— Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!
Se oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti puoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille, lämpimille huulille.
Mutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja vakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi olutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.
Hetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että hänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille, tarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.
Mutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän luo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja — rupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.