— Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidet
Akselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.
Mutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja huomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten hän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti muorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten lasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja kaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä kuin moni paljoa hienompi illallinen.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui suin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä pylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama iskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.
Hän rakasti Gerdaa! Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka kauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä! Mihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua hyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!
Hän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.
— Arve!
Hän ei liikahtanut.
— Arve poikani!
Sitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria kyyneleitä noissa tummissa silmissä.
Silloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan, nyyhkyttäen: