— Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä tiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista rotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen tähden!
VIII.
Taistelu sokeata jumalaa vastaan.
Hän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo lyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin toiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen, joka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin hänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle hän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi, hänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid yliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä lähestynyt.
Unelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun Arvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta morsianta syleillään.
Oliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?
Ei aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen, vaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana. Mutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli kyllä osaksi estänyt häntä lankeemasta niin syvälle, kuin moni muu, mutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina liittolaisina.
Hänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja kansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin äitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana tasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri rakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja mies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät häntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään "liika hienona".
Mutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä, kunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin keväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja uljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä, katsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä hän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin sydämmestä.
Hyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se ei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän Arvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla tyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut ajatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi häntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.