Vanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta hän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti tulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät tapaisi toisiansa.
Tämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli varmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille vanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan äänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin ja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä Suleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli nähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.
Noin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut muotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eikö hänkin, tämä ylhäinen, tumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko kukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä kohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan häät tulisivat pidettäviksi?
Sitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut koettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja vanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja, kuunnellaksensa opetusta kansakouluissa ja kirjoitti toisinaan saarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi kyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän halmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä katsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.
Kaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä. Lehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen peruukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten silmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen alas kangaskammarista ja huusi saliin päin: "Tytöt, tytöt, hän tulee!" ja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet pumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten lyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa olivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine hiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva oli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.
Toisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut lähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset aarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.
— Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on kolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja kaksikymmentäviisi pöytävaatetta!
— Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen, samoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta suuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot aarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi pöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?
— Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.
Sellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.
— Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen liinakaappien täytyisi jo pian tulla pois, toisen kumminkin, sanoi täti, hyllyjä katsellen.