Majurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli kolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan otsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen sydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta itki eikä tahtonut vastata myöntävästi.
Vielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.
— Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös kutomakammariin.
— No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?
— Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan Strömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on erittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin valita.
Ja sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen pyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista, vaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan tuttavuuden.
Setä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.
— Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi salata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.
— Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?
— Hm … se riippuu siitä mitenkä sinä … hm … tarkoitan, kuinka kukin asiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja tirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Arvidiin.