— No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte! Teissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun sai nähdä pastorin.
Ankara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta muitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.
Neiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä varten.
— Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika rohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.
— Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika…
— Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon, olette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?
— Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka olette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne tutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?
— Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä synkistyivät.
— Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten sellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni. Saattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja tylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette koskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että olen kiitollinen ja…
— Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan ääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.