Se oli vapaaherratar, joka käski…
Ja he lauloivat…
Hän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan sekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden. Ah, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon nojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne riennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen tummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!
Voimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa runoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät hyväileviin säveleihin.
Ah, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä saanut asuinsijan rahvaan lapsessa!
— Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta kertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt moneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.
Häät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti, järkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää itseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran kuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä! Sydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi! Ruskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein viiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa…
IX.
Viran puolesta.
Pelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa ohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät hänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa hiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään. Suin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset hiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella epätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän kuolee! Hän kuolee!