Vanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta vanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset renkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.
— Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette suruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!
Tuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti itkemään.
Arvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin maalatut noihin valkoisiin kasvoihin.
— Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.
— Hänen henkensä on vaarassa, minun lemmikkini henki … pastori, jospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!
Pastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään kuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.
Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi heistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.
— Herra parooni on kutsunut minua…?
— Olen, hän on niin … kipu ja vaara, heikkous, näette… Tiesi Jumala, mitä hän oikeastaan tahtoo … lyhyesti sanoen… Gerda toivoi saavansa puhua jonkun kanssa … no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee lohdutusta, lapsi raukka.