Pieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne kutsuttu "virkansa puolesta".
— Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä kunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan kanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada … ettehän suutu minulle?
Pastori kumarsi.
— Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan…?
— Minä pyydän, herra parooni…
Tällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!
Ensiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys, sairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä valo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä sisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät, pitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen peitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän levollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet poskilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.
Vaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti naisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä piirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja hänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti eteensä.
Arvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.
— Isä, onko pastori täällä?