Suuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!
— On, Gerda.
— Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen epätoivoinen surunsa koskee niin kovin tähän…
Hän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.
Arvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja vaipui aivan raukeana istumaan.
— Kiitoksia paljon, kun tulitte … noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei suinkaan teillä ole noita mukana … minä tarkoitan rippikapineita?
— Ei … suokaa anteeksi, se oli kyllä paha…
— Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua… En ole kuolemanpelon tähden teitä kutsunut … enkä tosiaankaan nyt ole valmis … en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut…
Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.
— Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen miettinyt niin paljon, oi, niin paljon … minun pää raukkani…