— Ette saa väsyttää itseänne.
— Minun täytyy puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan … nyt tuntuu aivan, kuin jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs…
Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.
— Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa vastaan. Itsekoettelemus…
Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet silmänsä.
— Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?
Arvid painoi päänsä alas päin. Ah, tämän sairasvuoteen ääressä hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa…
— Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi niin suloista kuolla pois kaikesta ja vapautetuin hengin liidellä kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani elämänpeloksi. Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi menetetty.
Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.
— Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta, niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista tilaa matkaansaattaa.