— Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et milloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.
— En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.
— Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen tämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde — saattavatpa pian viedä sinulta Eevankin — Lottahan jo meni kaupaksi, mötisi eukko.
* * * * *
Tuli adventti.
— — — — —
Jos sielustasi himot maailman
On poistuneet, ja tunnet taivahan,
Ja ovens' sulle avaa Eedeni,
Ei ihme se, nyt ompi adventti!
Ja läpi talvi-ilman tuulonen
Tuo äänen taivahaisen, suloisen,
Laps' Herran lähettämä syntyypi
Jo kohta! Riemuitse: on adventti!
— — — — —
Mutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein täydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa eivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden maallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: "Hän on vapaa", vaan toinen vienon surullisesti: "Sinun omaksesi ei hän toki milloinkaan tule."
Sitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin uhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan veräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.
Gerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun jälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten pojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli ryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.