— Koeta nyt olla levollinen!
Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät. Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen nimeänsä.
— Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi, ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan kello 1.
— Sa … sa … saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.
— Saat, kuulithan, mitä sanoin.
— Jumala siunatkoon… Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.
Kirkonvartia yskäsi.
— Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.
Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:
— Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?