— En.
— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen kääntyessä toiselle kylelleen.
Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi, se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden, ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.
Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan, ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta, tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon, uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää kirstussa.
* * * * *
Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.
— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.
— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään, sanoi hän Liinalle.
He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.
Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi: "hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.