— Mutta kas vaan, tervetuloa! Istukaa, olkaa hyvä, tohtori! Näittekö viuhkia puodissa? Eikö ne ole ihmeen kauniita?
— Ovat kyllä, mutta minä olen kauan, kauan aikonut sanoa teille jotakin, neiti Anni… – – – – – – – – – – Hiljaa, hassu sydän! Nythän hän tulee. Oi, hän tulee, ja hänen rakkautensa palkitsee pitkien, vaivaloisten vuosien työn ja ikävän… – – – – – – – – – – — Minä tahtoisin niin kovin mielelläni pyytää teiltä jotakin, jotakin oikein paljon… paljon… äärettömän paljon… tarkoitan jotakin suuremmoista… – – – – – – – – – – — Tietäähän tohtori, että jos minä vaan voin, niin…
— Tiedän kyllä, mutta voittekohan tämänkin? Voittekohan nytkin, kun minä pyydän korkeinta, suloisinta, kalleinta kaikesta? – – – – – – – – – – Oi, kuin olet tyhmä, sinä rakas, rakas! Etkö näe kuinka minä ikävöin? Sanoja ei kaivata, ethän tarvitse muuta kuin aukaista sylisi! Kunhan vaan Viivi ei juuri nyt töytäisi sisään! Hän on vielä aivan ymmärtämätön lapsi! Kun hän nyt vaan viipyisi vielä vähän aikaa. Oi kuinka onnellisiksi me kolme sitten tulemme! Aina yhdessä… – – – – – – – – – – — Mutta mitä kummaa tahtoo tohtori sitten? sanoi hän ja koetti hymyillä.
Silloin nousi hän seisoalleen, tarttui Annin käteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä:
— Antakaa minulle Viivi! – – – – – – – – – –
* * * * *
On Kesäkuu ja täysi kesä. On Kesäkuu ja lukukausi loppunut. Maisteri on saanut vakinaisen viran ja huvilan veranta on liputettu. Aurinko paistaa ja iso-sisar valmistaa häitä Viiville, oikein suuria häitä. Siellä tulisi olemaan sulhaispoikia ja morsiusneitoja, mutta iso-sisar ei tahdo itse olla morsiusneitona. Kuinka se sopisi, hänhän on morsianta paljon vanhempi! Nauraen oli hän selittänyt että hän tahtoi ainoastaan esitellä "morsiamen äitiä". Ja sentähden on hän pukeutunut mustaan silkkipukuun, rinnassa hohtokivineula ja on niin pulska ja komea. Niin, hohtokiviä! Lanko itse on lopettanut viimeiset tilit ja niistä näkyy että Anni Raitiolla on varaa ostaa itselleen hohtokiviä. Hänellä on myös varaa hankkia yksinkertaiset mutta sievät huonekalut maisterin uuteen kotiin. Viivi on saanut mainiot myötäjäiset, vaikka sekä isä että äiti olivat köyhiä.
Mustassa silkissä sisaren hääpäivänä! Voi, jos kaksikymmenviisivuotiaat tietäisivät, mitä kaunisteltua teeskentelyä se on, kuin täysin kehittynyt nainen pukeutuu hiukan vanhemmaksi, kuin hän todella on. Tuntuu silloin kuin rakkauden jumalaiset olisivat piilosilla hänen hameensa poimuissa ja lemmettäret leikkisivät naamiaisia.
Mutta Anni ei tahtonut teeskennellä puvullaan. Hän tunsi itsensä niin vanhaksi että joku toinen puku olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Hän oli pulska ja komea emäntä, vaikka hän esiintyi sinä ensi kerran elämässään. Vieraat katselivat melkein enemmän häntä kuin morsianta, joka kuitenkin valkoisessa puvussaan näytti kauniimmalta, lapsellisemmalta ja hurmaavammalta kuin koskaan ennen; laskennon opettaja, joka oli poikamies, muisteli että Anni Raition kauppatoimen veroäyrien luku päättyi pyöreällä ja kauniilla numerolla ja päätti itsekseen käydä usein nuoren virkatoverinsa kodissa.