Häät olivat kovin hauskat, pidettiin puheita, laulettiin, juotiin maljoja ja lausuttiin häärunoja. Lopuksi kohotti ylen onnellinen sulhanen lasinsa ja puhui armaan Viivinsä jalolle, rakkaalle sisarelle, puhui kauan, sydämmellisesti ja hyvin. Kiitti häntä hänen suuresta hellyydestään ja hyvyydestään Viiviä ja heitä molempia kohtaan ja lupasi palkita hänet tekemällä Viivin, heidän lemmittynsä tien niin tasaiseksi ja onnelliseksi kuin ihminen voi.
Ja Anni hymyili ja syleili Viiviä ja taputti lankoa toverimaisesti olkapäälle; ja historian opettaja, joka loma-ajoilla tutki viisaustiedettä, mutisi: "Mikä jumalainen anoppi!"
* * * * *
Ravintolan verannalta on liput korjattu pois ja huoneet ovat tyhjät. Pikku kaupungin kaduilla ei näy enään muita kuin yövahti. Kirkkotornin kello lyö yksi. Ikkunat ovat pimeät ja pikku kaupungin asukkaat nukkuvat paksujen uutimien takana. Yhdessä ainoassa ikkunassa on vielä tuli — morsiusparin uudessa kodissa. Siellä istuu sulhanen sohvalla ja Viivi hänen polvellaan; ja morsiamen posket hehkuvat ja sydän sykkii sulhon päästellessä vapisevilla kömpelöillä käsillään hänen kruunuaan ja huntuaan…
Mutta kirkkomaalla syleillen marmooriristiä on mustaan puettu nainen polvillaan ja kuiskaa nojaten polttavaa otsaansa kylmää kiveä vasten:
"Isä, äiti, nyt on Viivi onnellinen! Iso-sisar on tehnyt kaikki mitä on voinut hänen hyväkseen!"
Mutta kun hän tulee kotiin ja pikku-sisaren pieni rautasänky on päivä-teloillaan, ensimmäisen kerran kahdeksaantoista vuoteen, tuntee hän itsensä yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen, silloin kätkee hän ylpeät kasvonsa, joista maailma ei koskaan saisi lukea pettynyttä toivoa ja sortunutta onnea, kätkee ne valkeisin tyynyihin ja uikuttaa nyyhkyttäen: "Viiviseni, miksi veit sulhon multa!"
Kaunis Anna.
Kun vasta silitetyt, valkoiset uutimet olivat ripustettavat ikkunoihin, kun vieraita tuli kaupungista ja pöytä oli katettava oikein kauniisti lystihuoneesen, kun neitien piti lähteä tanssiaisiin ja hiusten täytyi olla palmikoitut tavallista kauniimmin, huudettiin silloin aina "kaunista Annaa", niinkuin häntä, mustasilmäistä, hienohiviäistä herrastalon kamarineitsyttä sekä kotiopettaja että mökin pojat kutsuivat.
Ja Juhannuksena, kun patruuni antoi joukon tanssia ja tanssitupa oli kaunisteltava, sai kaunis Anna senkin tehtäväkseen ja heleästi nauraen laitteli hän seppeleitä ja lippuja ovien ja ikkunoiden päälle ja tanssi sitten siksi kunnes uusi päivä koetti, yhtä iloisena olipa hänen hoikalla vyötäisellään valkohattuisen ylioppilaan tai reippaan mökin pojan käsivarsi.