Nuo mustat silmät polttivat toisinaan reikiä miesten sydämmiin. Pehtori tahtoi pitentää valssin kävelemällä hänen kanssaan kahdelleen puutarhan ympäri. Herra Rantalaa, joka opetti poikia, innostutti kovin kankaiden valkaisu, jotka Anna joka aamu levitti nurmikolle ja joka ilta otti ne pois. Nimismiehen rouva loikoi hanhenhöyhen patjoillaan ja itki yökaudet sentähden ettei hänen Kallensa ollenkaan välittänyt rikkaan naapurin Reetasta, vaan juoksi kuin hullu kauniin Annan perästä ja nuori paroni pääkaupungista, joka toisinaan tuli tervehtimään patruunia ja kuljeksi aina hansikkaat kädessä ja silmälasi toisessa silmässä syleili häntä rappusissa, painoi poskensa hänen poskeaan vasten ja puhui rakkaudesta, neidinhatusta, hyvistä päivistä ja pienestä, sievästä kodista pääkaupungin kauneimman kadun varrella.
Mutta kauniilla Annalla oli oma tapansa irtautua kuumista käsistä, jotka tulivat liika lähelle häntä, ja hän katsoi nuoria miehiä suoraan silmiin niin kummastuneilla ja vihasta säihkyvillä silmillä että kiihoittuneiden tunteiden täytyi tyyntyä.
Annan kovuus ei riippunut liiallisesta jumalisuudesta taikka siveellisyydestä, ei häneltä puuttunut lämmintä vertakaan eikä se ollut pienen sykkivän tytönsydämmen teeskenneltyä kylmyyttäkään; se oli, Jumala paratkoon, sulasta ylpeydestä ja harmista kuin hän kohotti ylevästi päätään, nähdessään kuinka ne samat herrat, jotka neideille kumartelivat vaan ja hymyilivät kunnioittavaisesti, lähestyivät häntä mökin tytärtä leimuavin katsein ja tuulentuomine rakkauden osoituksineen.
Hän oli silloin kauneimmillaan ja vieraat, joilla oli asiata patruunille ja joille hän aukaisi eteisen oven kysyivät usein: "saisivatko he kunnian puhutella neidin isää?"
Sitten pyysi hän yht’äkkiä eroa palveluksesta — mennäkseen naimisiin renki Antin, ruoti-Leenan pojan kanssa, vaikkei hänellä ollut muuta kuin kaksi tuikkavaa silmää ja kesakkoiset kasvot, kirkkonuttu ja työhön kykenevät kädet.
Patruuni kysyi häneltä suoraan: "onko hän tullut hulluksi?" Rouva pyysi häntä miettimään, "hän, joka oli tottunut sellaiseen elämään luuli muka voivansa muuttaa mökkiin ja syödä silakkaa ja perunoita ja tehdä ulkotyötä". Ja neidit nauroivat minkä jaksoivat.
Mutta kaunis Anna puri huultansa voidakseen olla vaiti ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kuullessansa pilkkaa, mutta kuta enemmän hän sitä kuuli, sitä hellemmin rakasti hän Anttiaan.
Hän oli ollut nöyrä ja kohdellut Annaa kunnioituksella aivan niin kuin paroni neitejä. Hän ei uskaltanut kaukaan aikaan puhua rakkaudesta taikka näyttää vähintäkään hellyyden osoitusta. Mutta hänen silmänsä seurasivat kaunista Annaa niin kauan kuin hän oli näköisällä, ja Annan sydän sykki lämpimästi kun hän tunsi että löytyi yksi, jonka mielestä hän ei ollut ainoastaan kaunein, vaan myöskin ylevin ja paras maailmassa. Ja niin seurusteli hän hänen kanssaan antoi hänelle rohkeutta puhua ja sitoi häneen elämänsä ja henkensä.
Mutta kuin hän syleili tuota pientä, hienoa, hentoa olentoa pitkillä jäykillä käsivarsillaan oli aivan kuin hän olisi ollut lasista ja Anttia peloitti että hän särkyisi, ja kun he istuivat kesäiltoina ojan varrella piti Antti Annan pientä valkoista kättä omassa kädessään, ja käänteli ja katseli jokaista sormea, aivan kuin kaunista taideteosta, jonka yhdistystä hänen oli mahdoton ymmärtää.
Kauniin Annan päivät muuttuivat. Aamukahvi jäi pois ja valkeat sormet, jotka leikkien olivat järjestelleet neitien hiuksia, saivat nyt työskennellä kuokalla ja lapiolla. Ne ruskistuivat ja halkeilivat ja naapuritorpan Liisa, joka oli ollut karjakkona tyttönä ollessaan, nauroi hänelle. Ja aamusella, kun aurinko nousi ja työ odotti, pakoitti jokaista jäsentä ja tuntui kuin ei hän koskaan enään voisi nousta ylös.