Mutta lattia oli valkoinen ja liesi siisti ja ikkunoissa riippuivat uutimet, mitkä Anna oli tehnyt valkeista hameistaan, joita hän käytti herrastalossa. Ja muut mökinvaimot kutsuivat häntä "ylpeäksi kummitukseksi".
Sitten syntyi pikku Antti ja Annan posket kalpenivat ja hänen täytyi olla vuoteessa. Liesi ei ollut enään siisti eikä lattia valkoinen ja ennen niin kirkas kahvipannu ei enää kiiltänyt. Mutta iso Antti teki työtä kahden edestä ja hänen kesakkonsa enenivät yhä ja hänen siniset, uskolliset silmänsä säihkyivät taas kuin rakkauden ensimmäisinä kevätpäivinä kun hän tuli kotiin myöhään iltasella ja näki heidät molemmat.
Ja neidit, joita ei ollut näkynyt kaukaan aikaan, tulivat nyt ja toivat myssyjä ja sairaan ruokia ja leikittelivät pikku Antin kanssa aivan kuin hän olisi ollut leikkikalu tai pieni kummallinen elävä kuumista maista ja kyselivät yhtä ja toista — onhan se hyvä tietää, jos paroni vihdoinkin tekisi toen asiasta.
Sillä välin oli Anna yksin tuvassa pikku Anttinsa kanssa. Seinäkello napsutti ja kärpäset surisivat kätkyen ympärillä ja kesä-aurinko paistoi kuluneelle lattialle; muuten vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus. Ja Annan ajatuksissa pyöri herraskartanon kauniit huoneet ja iloiset juhlat, joissa hän oli emännöinyt ja monta lämmintä katsetta, mitkä seurasivat pientä kaunista kamarineitsyttä. Silloin voi tapahtua että hän huokasi syvään ja katseli surullisena ruskeita vanuttaneita käsiään ja kulunutta nuttuaan; mutta niin pian kuin hän käänsi katseensa kätkyeesen muuttui hän iloiseksi. Mitä se kaikki oli pikku Anttia vastaan! – – – – – – – – – – Raskaita askelia ja pidätettyjä ääniä kuului pieneltä torppaan vievältä polulta. Suuri Jumala, kannettiin miestä! Antti! Antti! Hän oli kalpea, hengitti raskaasti eikä tiennyt mitään tästä maailmasta. —
Anna oli polvillaan sängyn vieressä puristi hänen kättänsä ja itki.
Vihdoinkin selvisi hän, avasi silmänsä ja katsoi Annaan ja poikaansa ja pyyhki kyyneleen pois silmännurkastaan karkealla, suurella kädellään. Hän oli pudonnut navetan katolta, jota he laittoivat; luut eivät olleet rikkoontuneet, sanoi Saarelan Risto, mutta "kyllä se kesti ennenkuin hän pääsisi taas jaloilleen!"
Kesti kuukauden ja näytti siltä kuin kestäisi toisenkin. Viimeiset perunat olivat pöydällä, ja paras lammas oli jo mennyt lääkkeisin, oli sillä ostettu vähän jauhojakin. Syötiin päivällistä mökissä.
— Täällä on perunoita ja palanen sianlihaa, Antti!
— Syö itse, raukkaseni!
— Minä olen syönyt jo ja olen niin kylläinen etten jaksaisi syödä enää palaakaan.