— Onko se aivan totta, Anna?
— On, on, onhan se.
Hän ei ollut maistanut muruakaan kahteen päivään. Ja pikku Antti söi rintaa…
Jälkeen puolen päivän tuli neiti Elise ja kysyi, "oliko heidän vaikea tulla toimeen?" Arvasihan hän sen, senpätähden olikin hän muistanut Annaa, kuin hänen hyvä ystävänsä kamreeri Ollilan rouva tarvitsi imettäjää tytölleen. Kaksikymmentä markkaa kuukaudessa ja lahjoja jos rouva oli häneen tyytyväinen. Hyvä ja mukava asua hienosti sisustetuissa huoneissa ja elää niinkuin ennenkin herrasväen lailla. Voihan pikku Antti syödä pullosta. Tahtoiko hän?
Hän tahtoi. Jäykkinä kiintyivät hänen mustat silmänsä kätkyeesen, hiljaa ajoi hän kärpäsen pois ison Antin otsalta, ja hänen laihat huulensa vapisivat, mutta — kyllä hän tahtoi.
Huomenna oli hän valmis lähtemään. Iso Antti oli kalpea, mutta "ymmärtäväinen". Pikku Antti oli saanut viimeisen veron äidiltä ja nukkui niin hyvästi ja hymyili, niin lempeästi unissaan, eikä tiennyt mikä häntä odotti.
Vaikeinta oli sulkea tuvan ovi. Kaksi kertaa kääntyi hän takaisin ja katseli heitä molempia, jotka olivat yhtä avuttomia ja pyysi vanhaa Kaisaa hoitamaan heitä hyvin ja lupasi lähettää rahaa joka kuukausi; ja niin sitä erottiin.
Peninkulma oli kulettavaa jalkapatikassa ja sitten rautatiellä.
Neiti Elise oli sanonut että Annan kaikkein ensiksi kaupunkiin tultuaan piti mennä lääkäriin pyytämään todistusta siitä että hän oli kelvollinen aijottuun toimeensa.
Hän kysyi tietä johonkin lääkäriin, yhden tekevä oli se hänelle kenenkä luo hän meni. Punottavin poskin nousi hän rappuja, sai odottaa vastaanottohuoneessa ja pääsi viimeinkin sisään. Lääkäri istui ja kirjoitti. Sitten katsoi hän ylös… Anna vavahti… Hän oli sama nuori tohtori, joka kaksi vuotta sitten oli käymässä herraskartanossa. Luojan kiitos ei hän tuntenut Annaa!