Anna oli tuonut vettä hänen huoneesensa eräänä kesä-aamuna kaksi vuotta sitten. Kun hän tuli sisään, seisoi tohtori juuri ovella valmiina menemään ulos. Hän taputti tyttöä poskelle, hänen seisoissansa vesikannu kädessä, ja sanoi nauraen: "Pikku muisku aamuhetkellä, tyttöseni!" Kiireesti heitti Anna vesikannun käsistään, kääntyi häneen vihasta leimuavin silmin ja sanoi muutamia pistäviä sanoja.
Ja nyt… nyt tuli hän heti, kuin sai kuulla mistä oli kysymys, hymyili ja alkoi aukoa hänen nuttunsa nappia…
Vähällä oli hän töydätä ulos, juosta kotiin, heittäytyä pikku Antin kätkyeesen ja nyyhkyttää: "Minä en voi! Minä en voi!"
Mutta — perunathan olivat loppuneet ja he saisivat nähdä nälkää mökissä… – – – – – – – – – –
Täällä sai hän syödä hyvää ruokaa, maata pehmeällä vuoteella ja hänet puettiin pieneen pitseillä koristeltuun nuttuun ja hän sai paljon lahjoja sekä kamreerilta että rouvalta. Ja hänen selkänsä tuli taas suoraksi, poskensa punottivat ja kätensä olivat valkeat ja hienot kuin ennenkin. Hänestä tuli "kaunis Anna" vielä kerran ja kamreeri Ollila istui usein pienen tyttönsä luona kuin hänen rouvansa oli ompeluseurassa. Mutta eräänä päivänä tuli hän lastenkamarista punottavin poskin ja vapisevin huulin, ja sen perästä ei kaunis Anna saanut lahjoja kamreerilta, vaan ainoastaan rouvalta.
Ja iso Antti kirjoitti että hän oli parempi, voi istua ylhäällä ja tehdä luutia ja vakkoja talonpojille, ja että pikku Antti oli terveenä ja söi mielellään pullosta.
Ja Anna kirjoitti vastaan ja kertoi että hänellä oli ikävä heitä molempia, lähetti rahaa isolle Antille ja leivoksia pikku Antille; mutta leivokset tulivat koviksi ja kuiviksi ennenkuin ne joutuivat mökkiin.
Niin kului viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Ja kun pikku neiti Ollila rupesi syömään "pulla-maitoa" pisti Anna pillit pussiin, niiasi ja heitti hyvästinsä.
Kotiin, kotiin metsän mökkiin, ison Antin ja pikku Antin luo! Voi kuin juna kulki hitaasti ja hevonen, jonka hän otti asemalta, vielä hitaammin!
Nyt he eivät eroisi enään koskaan! Nyt oli hän hankkinut itselleen vaatteita moneksi vuodeksi, ja iso Antti oli terve ja voi tehdä työtä niinkuin ennenkin, ja rahoja, joita hän oli ansainnut kaupungissa oli hänellä myös säästössä. Kauniin Annan mustat silmät säihkyivät niin kuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ajatellessaan että Antti näkisi hänet taas yhtä kauniina kuin silloin, jolloin he istuivat ojan reunalla, ja hyväilivät toisiaan…