Mutta hetken perästä synkistyivät hänen kasvonsa… kenties ei pikku Antti tuntisi häntä enään… kenties huutaisi hän ja tahtoisi pois hänen sylistään, vanhan Kaisan luo?
No, kyllähän hän opettaisi pojan tuntemaan äitinsä ja rakastamaan häntä!
Kas niin, mäeltä näkyi jo pieni harmaa tupa! Hevonen seisattui. Ilosta vavisten hyppäsi hän kärryistä ja kiireesti kulki hän pientä polkua kotia kohti.
Ovi lensi auki. Pöydän päässä istui iso Antti ja vuoli kapustaa. Hän nousi ylös ja meni Annaa vastaan. Mutta mikä häntä vaivasi? Eihän hän tullut ollenkaan iloiseksi vaimonsa kotiin tullessa. Ja missä kätkyt oli?
— Mi… mi… missä poika on, Antti?
— Anna kulta… Anna kulta… mutisi Antti ja katsoi lattiaan.
— Antti, herran tähden, sano, missä hän on? Silloin kääntyi hän ikkunaan ja purskahti itkuun. Ja nyyhkyttäen selitti hän: että pikku Antti on muuttanut pois kauaksi pois, kaksi viikkoa ennen äidin kotiin tuloa. Nyt makasi hän pienen hautakummun alla kirkkomaalla. Viime aikoina oli näyttänyt, kuin "pullo-ruoka" ei olisi ollut hänelle oikein mieluista. Vähitellen oli hän kuihtunut ja viikko torstaista oli hän kuollut juuri auringon laskiessa. Ja vanha Kaisa oli opettanut hänet sanomaan "Äi" ja se oli hänen viimeinen sanansa…
Kun Anna hiukan tointui, meni hän Antin luo ja sanoi:
— Mutta minkä ihmeen tähden sinä et kirjoittanut että olisin tiennyt tulla kotiin ja nähnyt lapsen kuolevan?
— Älä ole vihainen minulle, Anna kulta! Neiti Elise kävi täällä ja kielsi minua kovasti kirjoittamasta sinulle että poika on kipeänä ja sitten että hän kuoli, hän luuli että jos sinä suret niin kärsisi siitä herrasväen lapsi siellä kaupungissa…