Anna ei vastannut mitään; hän meni keittiön kautta eteiseen, ja sieltä ylös vinnille. — Siellä viipyi hän kauan, kauan. Ja kun Antti vihdoinkin meni hänen perästään sinne, näki hän hänet siellä polvillaan, pää pienessä, rumassa, maalaamattomassa kätkyessä, jonka Antti itse oli tehnyt vähä ennen pienokaisen maailmaan tuloa.
Neiti Liina.
Maan seudulla ovat ihmiset hyvin uteliaita tietämään toistensa asioita, he tietävät milloin naapurissa pannaan sahtia ja leivotaan, milloin he saavat rahaa, milloin heidän tätinsä ja setänsä kuolevat, milloin heidän lapsensa tulevat kotiin koulusta ja minkälaiset todistukset he ovat saaneet, kuinka lihava heidän porsaansa oli ja milloin he ostavat uuden leipomapöydän.
Suurissa kaupungeissa ollaan hyvin vähän tekemisissä naapurien kanssa; he menevät naimisiin, perivät, voittavat arpajaisissa, maalauttavat ruokasalinpöydän, tekevät itsemurhia, muuttavat toiseen kaupungin osaan, eikä seinän takana asuvalla herrasväellä ole siitä aavistustakaan.
Pienissä kaupungeissa eletään keskinkertaisesti; ei sitä nyt juuri tiedetä milloin toisessa kerroksessa asuva rouva ostaa uuden kureliivin tai milloin herra on tapannut korttipelissä, eli milloin vinnikamarissa asuva koulupoika on saanut huonon todistuksen; mutta kyllä tiedetään milloin naapurissa ovat kestit, silloin istutaan ikkunassa ja katsotaan kutka sinne ovat kutsutut, ja onhan hauska kuulla, kuin he saavat protesteeratun vekselin; ja kun naapurin rouva saa pieniä, kuunnellaan hyvin mielellä kuin piijat kertovat mikä lapselle nimeksi pannaan.
Tällaisessa pienessä kaupungissa vuokrattiin eräässä suuressa talossa kaksi pientä vinnikamaria, joista pyydettiin seitsemänkymmentäviisi markkaa vuodessa.
Kirjuri Kivekäs asui toisessa ja kuka toisessa asui se oli hänelle yhden tekevä. Puoli vuotta asui siellä räätäli, jolla oli neljä lasta, silloin kuului sieltä itkua ja parkumista kuin lapsia kuritettiin. Toisena puolena vuonna kuuli herra Kivekäs sieltä hyväileviä lempisanoja hataran oven läpi; silloin asui siellä papin leski, jolla oli kissa. Ja sitten muutti sinne seminaarilainen, joka veisaili virsiä ja torvensoittaja sotaväen soittokunnasta. Hän koetti kehittää pieniä luonnonlahjojansa ja herra Kivekkään vielä pienempää kärsivällisyyttä.
Niin tuli Lokakuun ensimmäinen päivä. Keveitä askelia kuului rappusista ja viereisestä huoneesta ja toisinaan aamusella lauleli siellä joku niin kauniisti. Ainakaan ei se nyt ollut joku papin leski.
Mitä se häntä liikutti? Lienee joku pieni kalvetusta sairastava ompeluhevonen, joka joi rautapulveria veden seassa ja antoi sällien armastella itseään. "Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa." — "Tuolla on mun kultani." — "Oi, jos ilta joutuisi." — Ja sitten ensimmäiseksi ja viimeiseksi "Donau-Wellen" valssin. — No, nytpähän lie kumma kuin hän ei saanut noita renkutuksia korvistaan!
Viimein tuli hän uteliaaksi.