— Tietääkö Tiina kuka se huutaa ja hoilottaa tuolla seinän takana? kysyi hän huoneen siivoojalta.
— Huutaa ja hoilottaa! No, älähän huoli! Hän, joka laulaa niin ihmeen kauniisti, aivan niinkuin lintunen! Niin, se on Liina neiti, tiedänhän minä sen, Liina neiti, joka ompelee liinavaatteita. Hän on puutarhuri Kukkosen tytär, joka hukkui viime syksynä, kyllähän minä sen tiedän.
Kas vaan! Eikös hän näet arvannut että se oli kuitenkin joku ompeluhevonen! Heidät tuntee jo liikkeistä.
Hm! Hänellä mahtoi olla hyvin pienet jalat, sillä hän astua tipsutteli kuin kissa aamuin kamarissaan. Hm! Sairastikohan hän kuitenkin kalvetustautia? Iloinen hän oli kuin itikka auringon paisteessa. Ihme kumma kuin häntä ei näkynyt koskaan rappusissa! Jos hän vaan saisi nähdä tuon pienen tenhettären ei hän sitten koskaan enää ajatteleisi häntä.
Tietämättänsä miten se oli käynyt laatuun, seisoi hän piironkinsa edessä ja "paitalaatikko" oli vedetty auki. Tusina uusia, hyvä kyllä ja puoli tusinaa vanhoja, jotka hän oli saanut kotoaan. Mutta eiköhän varakkaalla miehellä pitäisi oikeastaan olla vähintäinkin kaksi tusinaa? Kyllä hänen täytyi hankkia kuusi lisää. Hm! Voi kai hän tilata ne yhtä hyvin Liina neidiltä kuin joltakulta toiseltakin. Hänhän ompeli liinavaatteita sanoi Tiina. Ja niin otti hän yhden uusista paidoistaan malliksi, pisti kainaloonsa ja läksi huoneesta.
Liina neiti herkesi juuri laulamasta "Donau-Wellen" valssia ja aloitteli "Kultaisessa kartanossa" kuin herra Kivekäs koputti ovelle.
— Astukaa sisään!
Eipähän hän todellakaan sairasta kalvetustautia. Tuuheat, vallattomat, ruskeat kähärät peittivät uljasta otsaa, joka oli vähä liika leveä. Hänellä oli palavat tummat silmät ja kasvoiltaan oli hän niin terveen näköinen kuin talviomena, mutta nenänsä muistutti perunaa, vaan valkeaa, hyvämakuista "uutta perunaa". Lihava oli hän, täyteläs ja selkänsä suora, ikäänkuin hän ei koskaan olisi nähnytkään ompelukonetta ja kuin hän hymyili näkyivät hänen hampaansa, jotka olivat kuin pienen petoeläimen, niin valkeat ja vahvat. Kun herra Kivekäs ei heti saanut sanoja suustaan sieppasi Liina neiti nauraen ja niiaten mallipaidan hänen kainalostaan ja tarttui heti asiaan käsiksi:
— Kuinka monta niitä pitäisi olla?
— Suokaa anteeksi; nimeni on Kivekäs, kirjuri Kivekäs. Olkaa niin hyvä ja ommelkaa niitä puoli tusinaa!