— Aivanko tämän laisia?
— Niin.
Kyllä hän lupasi tehdä; keskiviikkona ensi viikolla joutuisivat ne valmiiksi.
Virkatoverit eivät voineet ymmärtää mikä kumma kirjuri Kivekkäällä oli. Hän ei tullut säännöllisesti kävelemään iltasilla ja varsinkin lauantai-iltoina, jolloin he tavallisesti yhtyivät ravintolassa ei häntä näkynyt sielläkään. Hänellä oli niin paljon kiireitä toimituksia, sanoi hän.
Mutta kotonaan istui hän liikkutuolissa, eikä sytyttänyt lamppua, vaan kuunteli ja kuunteli siksi kunnes sai kuulla "Donau-Wellen" valssin tai jonkun muun Liina neidin lempilauluista.
Hän ei malttanut odottaa keskiviikkoon, jolloin "ne kuusi" olisivat valmiit.
Perjantaina oli hän koputtanut ovelle ja sanonut että "niissä uusissa" saisi olla hiukan väljemmät kaulukset.
Lauantaina meni hän ja kysyi "eikös nyt käytetty vaan yhtä nappikoloa rinnassa ja yhtä ainoaa suurta nappia? Siinä tapauksessa tahtoi hän ne sillä lailla, eikä kahta nappikoloa, niinkuin mallipai… hm… niinkuin mallissa."
Maanantaina oli hän tullut siihen päätökseen että "hihat saisivat olla hiukan lyhyemmät".
Ja Liina neidin mustat silmät ja punaiset huulet hymyilivät sanoessaan "herra Kivekäs saa ne aivan mieleisiksensä".