Isoäidin mielestä ovat pikkutytöt varustetut soitannollisilla luonnonlahjoilla ja he soittaa rämpyttävätkin hyvin ahkeraan yhdeksänsadan markan pianolla.
Mutta kun he rupeavat opettelemaan tuota vanhaa "Donau-Wellen" valssia, tiedättehän, vavahtaa nimismies maatessansa sohvalla, silloin juohtuu hänen mieleensä pikku laululintunen vinnikamarissa, silloin näkee hän ruskeiden kähäräin varjostaman otsan, kaksi mustaa silmää ja punottavat posket, joissa on rakkaudenkuopat…
Silloin kömpii nimismies luuvaloisine jalkoineen pianon luo, työntää syrjään punatukkaisen perillisensä, lukitsee soittokoneen ja ääni vapisee hiukan, hänen sanoessaan: "Ei sitä valssia, ei sitä, pikkutytöt!"
Vanha äiti.
Vanha äiti ja sisar Juulia asuivat pienessä kaupungissa sellaisessa osassa maata, jonne eivät rautatiet kulkeneet ja jossa tenhettäret eivät laulaneet ja muodit saapuivat sinne vasta sitten kun ne olivat tulleet vanhoiksi sekä Helsingissä että Pariisissa.
Vanhan äidin nimi oli oikeastaan rouva Manninen ja hänen Juuliansa neiti Manninen tietysti ja vanha mirri "Mannisen mirri". Heillä oli ainoastaan kaksi pientä huonetta ja osa keittiöön, sillä itse Manninen, perheen isä ei tarvinnut enää sijaa kotona; hänen makuuhuoneensa oli jo neljä vuotta ollut ulkona, länteen päin kaupungista, jossa uinailevan unia ei koskaan häiritä ja jossa aurinko kutoo joka kevät uudet viheriäiset verhot vaahterien runkojen ympärille.
Isä Manninen oli ollut puuseppä, ja väsymätön työmies. Varsinkin sitten kun Eemil, hänen poikansa, tuli Helsinkiin. Se oli kauheaa kuinka paljon se veti rahaa tullakseen niin oppineeksi että voi päästä "herassyötingiksi". Ja isä ei tahtonut ottaa niistä rovoista, jotka hän oli säästänyt äidille ja Juulialle, mutta ei Eemililtäkään saanut mitään puuttua. Eihän hänellä ollut muuta neuvoa kuin tehdä työtä kahden edestä ja heittää pois rakkaan piippunsa edeltä päivällisen ja kääntää vanhan pyhänuttunsa, jota hän oli käyttänyt jo kahden rovastin ja kolmen pormestarin aikana kotikaupungissaan. Ja kun mestari Talvio, joka oli suutari ja Mannisen hyvä ystävä ja pani poikansa oppiin, pistäysi lauantai-iltoina kysymässä eikö Manninen lähtisi ravintolaan juomaan lasin totia, mutta ei auttanut muu kuin olla kova itselleen ja kieltää.
Vanhan Mannisen nikkaroidessa tuoleja ja pöytiä, ja vaivoissa myöhään iltaan vetoisessa verstassa, alkoi hän vähitellen höylätä ruumiskirstua itselleen, huomaamattansa ja kohta oli se valmis, ja pikkukaupungin asukkaat eivät nähneet enää vanhoja ryppyisiä kasvoja ja valkeita hiushaivakkeita verstan ikkunassa.
Eemil tuli kotiin ja oli ihmeen pulska ja kaunis uudessa mustassa hännystakissaan, joka oli ostettu isän viimeisen työn palkalla, ja hän itki paljon, syleili äitiä ja Juuliaa ja lupasi kohta tulla heidän tuekseen ja turvakseen ja kiirehtiä lukujaan.
Siellä istuivat sitten nuo kaksi, äiti ja tytär, pienen, kujalle päin antavan ikkunan vieressä, kurjenpolvineen. Ja heidän keskellään oli ompelukone, joka pyöri niin ahkerasti ja lauloi niin somasti: "Eemil lukee… nikkenikkenik… Eemil tulee… nikkenikkenik… Eemil suorittaa kohta tutkintonsa… nikketenikketenikketenik." Ja kurjenpolven kukat kuihtuivat ja kukkivat uudestaan, ja vanha äiti kuihtui, vaan ei virkunut enään, ja Juulia neiti laihtui ja kalpeni ja hänen selkänsä tuli kipeäksi tuosta alituisesta istumisesta ja ompelukoneen polkemisesta, pienen kujalle päin antavan ikkunan vieressä.