Mutta kun se näk Lotan, rykäs se ja ruapas piätään ja kahto niin pahoillaan ja vakavana pöyvän jalakoin. En minä taho moittia tyttöö, sillä eihän se ollunna toissilimä eikä viäräsuukaan ja sillä ol’ kerrassaan hyvä maine, sillä kukkaan ei ollu virkkana hänestä pahhoo sannoo. Mutta se kahto kieroon, niin että kun sen pit kahtoo suluhaseesa tähyst toinen silimä leipähäkkiä ja toinen kissoo, joka makas uunin alla. Eikä tuo ollunna ruumiiltaankaan juur minkään näkönen, eestä se ol’ suora kun lauta ja takkoo viärä kun rokotiil. Kävhän tyttö parka minun siäliksein, sillä eihän se ollunna ite ihteesä tehnynnä, mutta se ol’ kaikin puolin vähä vikkainen ja minkähän laiset lienöö sen jalatkaan ollunna, liekkö toinen ollunna pitemp ja toinen lyhemp, mutta kyllä se vuan liikkas.
Kun siinä ol’ sitte ryypitty muutamia ryyppyjä, tul' suluhanen oikein hyvälle tuulelle, istuutu Lotan viereen sohvan kannelle ja koetti huastoo rakkauvesta mutta eihän siitä tullunna mittään.
Sitte tul' Maija lypsyltä ja het minä huomasin mitenkä suluhasen syön alako sykkiä. Ja se kalapen ja punastu, eikä tiennä minnekkä ois pitännä kahtoo. Voi peijakas, kun tuo Maija kuitennii on pulska! Selekä sillä ol’ suora kun lauta, käsvarret pyöreet kun survin, lantijot levveet kun sakastin ovet ja rinnaltaan ol’ se pyöree kun kualin kupu ja silimät loistivat ja sätteilivät kun timantit. Minä oon ollunna jos jossai Heinäveellä, Ylivieskassa, Kajjaanissa ja kaks kertoo Kuopiossa vuan en minä oo nähnynnä ennen tuon laista tyttöö, en tottasen millonkaan!
Sitte rupes se suluhaseks aikova — Juonaksekshan sitä haukuttiin — käymään yhä tihheemmin talossa ja joka kerran viipy se yhä kauvemmin ja kauvemmin kujassa nisuissaan ja valjastaissaan hevosta, navetta kun niät ol’ aivan siinä vieressä. Kerta kun minä tulin navettaan ol’ se parasta aikoo suutelemassa Maijoo. Ja Maija se seiso vuan jäykkänä kun kirkonseinä ja anto vuan suuvella.
— Kylläpä sinä oot hyvä luatunen, sinun laisia pitäis kaikkiin tyttöin olla!
— Hävetkee tok, herra! vastas Maija. Siälistä minä sen tein enkä mistään muusta, kun työ raukka että voi suaha oikeeta muiskua tuolla huoneessa.
Kyllähän Juonaksen aatokset pyörivät Lotassa, mutta silmät ne seurasivat yhä Maijoo. Kun emäntä huomas tämän, pist se Maijalle uolunsetelin katteen ja käsk muuttoo. Ja 24 päivänä Lokakuuta ol’ Maijan vuatekirstu porstuan rappusilla ja Maija ite navetassa sanomassa hyvästiä elukoille, se kun niät rakast niitä niin paljo.
Samassa kuulu jytinätä muantieltä ja Juonas tul' ajjain ruskeella orrillaan ja linjaarinrattailla. Tapasa mukkaan, sijottuaan hevosesa kujjaan pujaht se kennenkään huomoomata navettaan.
Maija ei älynnä sen tulloo. Se kuluk siellä tehtaalta tehtaalle, sylleil ite kuttai lehmee ja kyyneleet tippu sen silimistä.
— Voi voi Heluna piikoin, nyt meistä tulloo ero, Maijas ajetaan pois sinun luotas, vaikka se on kokenna hoitoo sinua niin kun on osanna, eikä oo tahtonna tehä pahhoo kellekään… Mustikki riepuin, kun ne uuvet tulijat arvoisivat ies lypsee sinua hellävarroin, niin niin piikain… ethän sinä oo oikein terve… Muu… muu… Tähikki ja Sunter… enhän minä taho teille pahhoo, vaikka isäntäväkennä ovat minulle niin kovia… Entäs Omenain, sinä raukka poijit kohta ja Maijas tahtos niin mielellään auttoo sinua, vuan… Hyväst Sokur', hyväst Kirjakko kultain, onko teilläi ikävä…