Kauvemmin ei Juonas malttanna olla vait, se tul' hiljoo Maijan luo ja sano:
— Päivee Maija!
Maija säpsäht ja pyihkäs kässelällään kyyneleet silimistään.
— Päivee, päivee, mittees se herra nyt on tuas vailla?
— Mitteekö minä oon vailla… Maija… Maija, minä oon sinua vailla,
Maija… minä tahon sinut vaimoksein…
Maija purskaht itkuun.
— Pilikkoo että sua minusta tehä, siks minä oon liika hyvä ja vaimoksenna oon liika halapa. Ja johan teillä on morsian.
— Eipä ookkaan. Vähällä tosin ol’ Lotan rahat kietoo minut paulohisa, mutta heräs tok tunton oikeella ajjalla. Ja siitä täytyy minun kiittee sinua Maija. Niän että sinulla on hyvä ja hellä syön ja nyt tiijän panna arvoo sille enemmän kun kullalle…
Maija herkes itkemästä, kahto häntä silimiin ja sano iänellä, joka kajaht kun "Hoosianna" kirkossa:
— Tarkotatko toellai mittee sanot, Juonas?