— Sinä eppäilet minua, Maija… eihän oo ihme, että sitä tiet, vuan minä pyyvän sinua… luota minnuun Maija… ja jos en pie sanojan niin suatan vaikka kuolla tähän paikkaan… En tie sinusta pilikkoo… rakastan sinua… tahon sinut omaksein… tahon tehä sinut onnelliseks… antoo sinulle lehmiä, joita et tarvihe jättee millonkaan, joita suat hyvitellä ja hellitellä… ja Maija ehkähän oot sitte hellä minullekin!…
Juonas ojens käsvartesa ja Maija vaipu hänen sylliisä
— Mutta mittee vanahempas sannoovat? kuiskas Maija.
— Äitin on yhtä hyvä kun sinnäi ja minä tiijän jotta se ossoo panna arvoo hyvälle syömmelle; sitä et tarvihe pelätä. Äitistän suat sinä hyvän ystävän.
— Juonas! huuvaht Maija ja kieto lujast kätesä sen kaulalle ja kahto hänneen silimillä, jotka ol’ enemmän arvoset kun talot ja piäomat.
Ja vasikat nostivat päitään heristivät korviaan ja ynisivät: "pu… uu… uh". Elukatkii ilohtivat Maijan onnesta.
* * * * *
Ja minä olin koko ajan piilossa lampokarsinassa ja näin ja kuulin kaikki.
Vähä aikoo sen perästä kun minä katon ulos navetan luukusta näin minä Maijan istuvan Juonaksen vieressä linjaarinrattailla ja vuatekirstu ol’ takana. Maija nauro ja Juonas kiireht hevosta. Ja ilosia ja onnellisia ol’ hyö kumpikii.
Lovisa mamseli.