Usein olen miettinyt minkähän lainen maailma olisi, jos kaikki — ylhäiset ja alhaiset — hoitaisivat tointaan niin hyvin kuin Lovisa mamseli.
Ehken-ei se olisi niinkään hyvä: Maailmassa tulisi niin mainio olla että kaikkeen hurskaammatkin unhottaisivat ikävöidä täältä pois; unhotettaisin valkeasiipiset enkelit mustien harmaapäisten tähden.
Lovisa mamselin sydämmessä oli särkynyt jotakin jo silloin kun hän oli aivan nuori. Hän oli niin terve, niin vahva ja peräti iloinen; hänen sydämmensä sykki niin kiivaasti ja pienellä rumaan, vasikannahka kenkään puetulla jalalla löi hän yhtä kiivaasti tahtia. Ja hän lauleli ja rallatteli sitä innokkaammin kuta sukkelammin sukkula lensi. Ja sitte rakensi hän hiljaa, onnellisena ja kenenkään huomaamatta sen, joka sitte särkyi.
Hän rakensi pienen kauniin yksikerroksisen talon koivujen ja lehmusten suojaan, hän rakensi kodin, rakastavaisen naisen väsymättömän käden järjestämän kodin. Ja kodin uros oli suuri, päivettynyt terveydestä ja onnesta säteilevä olento. Kun hän tuli työstä, iloitsi hänen pieni vaimonsa tulostaan ja kun läksi taas heitti hän häneen lämpimiä silmäyksiä. Ja hän näytti niin tyyneeltä, hyvältä, miehekkäältä ja uskolliselta nojatessaan päätään vaimonsa polveen. Tämä pieni vaimo oli Lovisa mamseli itse, ja hän oli… no niin, se nyt on yhdentekevä kuka hän oli; nuorista lämmin-sydämmisistä tytöistä on se sama pukeutuiko hän univormuun eli siviilipukuun.
Mutta sitte murtui kaikki yhtenä päivänä. Pieni yksikerroksinen talo raunioittui perin pohjin, koivut kuivuivat ja koko onnela särkyi pirstaleiksi ja suru valtasi sen haltiattaren.
Ei ollut myrsky, ei salama eikä tulipalokaan, joka tuhon teki. Eihän ne voi mitään sille kodille, joka oli rakennettu kaipaavassa tytön sydämmessä. Se oli vaan valkea pehmeä naisen käsi, joka vei rakkaat päivettyneet kasvot Lovisa mamselilta.
Kaikista haavoista ovat sydämmen haavat kipeimmät, sillä koko maailma on sairaala ja kaikki säälimättömät sormet koskevat siihen ja sekä ystävät että viholliset vaativat vielä lisäksi että täytyy olla hyvinvoivan ja iloisen näköinen.
Lovisa mamseli tiukensi haavansa siteitä ja nautti naisen puoleksi verta vuotaneen sydämmen tavallista surullista iloa siitä ettei ainakaan maailma saanut nähdä kyyneltäkään. Kaikista vähin — hän.
Sitte tuli hän Rissasen perheesen. Siellä oli parasta aikaa syntymäpäiväkestit, leikittiin, iloittiin ja nautittiin ja tuskinpa lie kukaan huomannut tämän uuden emännöitsijä-neidin tuloa. Hiljaa ja ääneti tervehti hän uutta isäntäväkeänsä, hiljaa ja ääneti meni hän huoneesensa, heitti pois mustan villasen pukunsa ja otti pumpulihameen päällensä. Hiljaa ja ääneti tuli hän keittiöön aivan parhaasen kahuun pelastaakseen, neljä suurta kunnon kananpoikaa, jotka sellaisella oudolla, epäluulonalaisella kärskyllä ilmoittivat että ne olivat saaneet kylliksi talon lieden kuumista liekeistä.
Hyvät naiset ja parhaimmat meistä miehistä palvelevat aivan erilailla vieraita ihmisiä. Jos meillä miehillä ei ole mitään tulevaisuuden toiveita itsemme suhteen, niin silloin tulemme huolimattomiksi ja välinpitämättömiksi ja työ tulee huonoa, jos ei vaan meidän oma etumme ja onnemme hymyile houkuttelevana vaivan takana. Mutta naisista ei ole yksikään niin alttiiksi antautuva ja uhrautuvainen kuin juuri ne jotka ovat heittäneet hyvästinsä elämän iloille ja tietävät etteivät he enää koskaan saisi mitään siltä vaatia. Monen voimat loppuvat tässä sielun taistelussa kohtaloa vastaan, mutta ne, jotka ovat voitollisina kestäneet koetuksen, ovat myöskin ymmärtäneet etteivät he löydä muualla iloa kuin enkelien luona taivaassa ja sentähden ovat he nähneet parhaakseen aloittaa laupeustyönsä jo täällä. Onnellinen se koti, joka saa tällaisen enkelin alituiseksi vieraakseen!