Lovisa mamseli mieltyi hyvin Rissasen perheesen; hänen ahkerat kätensä ja valvovat silmänsä tuottivat siunausta taloon, ja kohta ei voitu ymmärtää mitenkä ennen oli tultu toimeen hänettä. Harvoin kiiteltiin häntä sanoin, mutta kun rouva Rissanen yhä omintakeisemmin liittyi häneen ja uskoi hänelle yhä enemmän ja enemmän perhe-salaisuuksiaan, kun pienet käsivarret kietoutuivat hänen kaulalleen ja pieniltä punaisilta huulilta kuului jyrkkiä vastaväitteitä ettei kukaan muu kuin "täti Lovisa" saanut auttaa, silloin oli hän mielestään kyllin palkittu.
Kun kauppias Rissanen tuli kotiin joltakin matkalta ja pöytä oli katettu niin hyvin kuin arkipäivinä kannatti ja kauppias oli sekä nälkäinen että väsynyt. Mutta hän näytti rauhattomalta ja käänteli kalalautasta eikä voinut ruveta syömään lihapullia, vaikka sekä vaimonsa että lapset olivat häntä hyväilleet, ennen kun hän näki kalpeat ystävälliset kasvot ylös kammattuine hiuksineen ja sai puristaa hänen laihaa, karkeaa kättänsä ja sanoa tavallisen kohteliaisuutensa: "Päivää, neiti Lovisa, kuinkas voitte?"
Sitä mukaa kuin rouva Rissasen hiukset harmentuivat, kauppias lihoi ja paksuni, Lovisa neidin iho kellastui selkä kumartui, kasvoi talossa joukko reippaita tyttöjä ja poikia, joista useimmat eivät muistaneet sitä aikaa, jolloin "täti Lovisa" ei ollut vielä siellä. Oli aivan kuin heillä olisi ollut kaksi äitiä; ja koska äiti Rissasen täytyi seisoa edesvastauksessa sekä Jumalan että ihmisten edessä siitä ettei hänen lapsistaan tullut villikissoja tähän maailmaan, tapahtui toisinaan että pienokaiset saivat maistaa "koivurieskaa", mutta Lovisa mamseli oli itse hellyys ja tässä tapauksessa oli paljon mahdollista että pienokaiset rakastivat häntä enemmän kuin itse äitiä.
Kaikkeen tiesi hän neuvon. Hän tiesi miten parhaiten voi säilyttää tuoreita aineita. Hän tutki kanojen sieluelämää ja otti selvän siitä, minkätähden ne munivat vesimunia ja oikkuilivat hautoissaan. Hän osasi niin mainion hyvästi ottaa pois viinitäppiä pöytäliinoista ja tiesi minkätähden vasikat eivät viihtyneet hevoishaassa. Ja kun renki Taavetti tuli kotiin metsästä, jossa hän oli loukkautunut ja saanut suuren haavan oikeesen silmäänsä, huusivat piijat ja lapset, rouva Rissanen oli vähällä pyörtyä eikä kukaan tiennyt mitä piti tehdä, silloin tarttui pieni, laiha, varma käsi toimeen, pesi haavan ja sitoi sen liinariepuihin. Ja pöydässä otti hän pienimmät palat itselleen ja talon pimeimmissä nurkissa oleksi hän aina.
Lovisa mamseli oli valvonut pienokaisten kanssa kun "heillä oli hammastauti". Hän oli itkenyt heidän kanssansa latinan kieliopin tähden, joka oli niin kauhean vaikea ja ihaillut heitä kun he puoliääneen lukivat saksalaisia runoja. — Sitten seurasi jotenkin rauhallinen aika.
Mutta sitä ei kestänyt kauan, Myöhällä maata ruvetessa hiipi pikku Elsa hänen luokseen ja kuiskasi: "Onko täti aivan yksin?" Ja silloin alkoi taas ikävä aika, sillä torstaina matkustaisi tohtori Talvi pois ja…
— Niin, niin, vanha tohtori on tullut kotiin ja nuori taitaa olla nyt vapaa virantoimituksesta…
— Niin on, mutta täti, hän…. hän ei ole sanonut mitään, ei kerrassa mitään…
— Oi lapsi kulta, mitäs tohtorin pitäisi sanoa? sanoi Lovisa neiti ja näytti veitikkamaiselta. Mutta sitä ei Elsa voinut nähdä, sillä he istuivat hämärässä.
— Oi, täti Lovisa… ja pikku Elsa itki aivan niin kuin silloin jolloin hän sai uusia hampaita. Tuntui niin kuin se olisi tapahtunut eilen! Elsa oli aina ollut hyvin tulinen.