— Vai niin, vai sillä lailla sinun asiasi ovat. Sanon sinulle, Elsaseni, niin paljo ymmärtää vanha täti Lovisa, että tohtori tulee kyllä takaisin, ja sitte… sitte kaipaamme sinua täällä kotona.
— Niinkö luulet, täti, niinkö luulet? Mutta jos hän ei tule, niin silloin saat kantaa Elsasi kirkkomaalle, niin, niin, aivan varmaan, täti!
Lovisa neiti hymyili. Oi, pikku Elsa ei tiennyt kuinka paljo naisen sydän voi kärsiä.
Mutta tohtori palasi, ja suuteloita vaihdettiin lehtimajassa ja sormuksia suuressa salissa ja kohtapa oli hääpukukin valmis. Ja Lovisa neiti sanoi kyökkipiijalle: "Jos vaan sinä poltat paistin sillä aikaa kun minä pistäydyn panemassa mustan puvun päälleni niin armahtakoon luoja sinua silloin!" Ja viiden minuutin perästä seisoi hän salin ovella, harmaapäisenä ja kumaraselkäisenä, mutta punakkana ja lämpimänä ja katseli Elsaa, jonka hän itse oli pukenut morsiameksi.
Ja Elsa tunkeutui koko hääjoukon läpi täti Lovisan luo, syleili häntä ja tahtoi antaa hänelle lasin juodakseen maljan hänen kanssaan. Ja Lovisa neiti kuiskasi innokkaasti morsiamen korvaan.
— Mitä neiti Lovisa sanoi? kysyi sulhanen jälkeen päin.
— Oi ei mitään…
— Sanoipaan, Elsa, minä tahdon kuulla hänen vanhan, lämpimän sydämmensä yksinkertaisen onnentoivotuksen.
Morsian nauroi:
— Niin, sanoihan hän: "oletko hassu, lapsi! Samppanjaa minulle! Minulla on vielä viiniä täällä uuninreunalla."