Ja Elsa matkusti pois; nyt tuli poikain ja "pikkutyttöin" vuoro hiipiä Lovisa neidin luo keventämään sydäntään. Ja kerta oli Eero, sydänkäpynen, hän oli jo ylioppilas, käyttäytynyt niin pahasti kaupungissa käydessään, ettei hän uskaltanut mitenkään puhua siitä isälle eikä äidille ja asia ei selvinnyt ennenkun Lovisa täti antoi hänelle säästöpankkikirjansa, jotta hän sai mennä jälkiään suorittelemaan.
— Vannon, täti, että saat ne kerta takasin!
— Jopahan toki, lemmittyni; minä olen saanut ne kaikki tässä talossa, joka ainoa penni on isäsi rahaa!
Ja sitte tulivat, niinkuin mainittiin, pikkutytöt, supattivat ja sipattivat ja itse kullakin heillä oli surunsa. He itkivät aivan hillitsemättömästi ja uhkasivat heittäytyä jo kuolemaan. Ihan kuin Elsa.
Mutta kaikki päättyi hyvin. Ja pari heistä sai heti "sen ainoan, jota he voivat rakastaa koko maailmassa", toiset eivät saaneet juuri häntä, mutta muita oikein kunnon miehiä; ja hyvähän se oli niinkin, sillä ei sitä löydy kun silloin tällöin joku sydän maailmassa, joka on niin kauhean itsepintainen ettei huoli muita kuin "sen yhden ainoan". Sitten kuoli kauppias ja neiti Lovisa seisoi ja taputti hänen suurta ruskeaa kättänsä, silloin kun vainajan luona ei ollut ketään muita, jottei hän ollut kenenkään tiellä. Hän pani kirjan hänen leukansa alle ja pari lanttia silmäluomelle niin että sekä suu että silmät painuivat kiinni; ja paremmasti ei voi ruumista laittaa, kuin kauppias oli laitettu.
Mutta aika kului ja viimein kuoli myöskin isoäiti, ja Lovisa mamseli johti hiljaa ja ääneti kaikki talon toimet ja itse laittoi hän hautajaisetkin. Ja ainoastaan illalla, kun työt olivat tehdyt ja kaikki menneet levolle, valvoi hän huoneessaan, painoi harmaan päänsä tyynyihin ja itki katkerasti, hillitsemättömästi — rakkainta ystäväänsä.
Sitte saatiin ruveta ompelemaan kätkyenpeitteitä ja lieventämään tuskaa kuin pienokaiset saivat uusia hampaita Elsan kotona. Lovisa neiti kulki aivan kuin kehässä ja nyt aloitti hän toisen ympyrän.
Ja lapset kutsuivat häntä "mummoksi".
Lovisa mamseli eli kauan ja näyttipä siltä kuin Tuonen ukko olisi unhoittanut hänet korjaamatta. Lopulta tuli hän aivan voimattomaksi ja tylsämieliseksi. Kenties peittyi hän niiden muurien suojaan, jonka muodostivat lämpimät ja kiitolliset, vanhat ja nuoret sydämmet. Mutta eihän ne nekään auta, vieläkös mitä!
Hiljaa painoi tuo kylmä käsi hänet ensin vuoteesen ennen kun lähdettiin sille pitkälle matkalle. En tarvinne puhua miltä tohtorissa sekä suurista että pienistä tuntuu.