— Täti kulta, etkö toivo mitään erikoista? Eikö sinulla ole mitään sanomista minulle? nyyhkytti Elsa, polvillaan hänen sänkynsä vieressä.
— On, on, rakas lapseni, on jotain aivan kauheata, joka on jo kauan painanut mieltäni…
— Kauheata! Houraako täti?
— En lapsi, mutta kaksi niitä hienoja liinasia salvettia puuttuu. Minä satuin kerta vahingossa polttamaan reijät niihin. Ja minä tiesin kuinka sinä varoit juuri niitä salvettia. Anna minulle anteeksi, Elsa!
— Oi rakas täti kulta! Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?
— Ei, armas lapseni; nyt minä olen niin levollinen, nyt tahdon nukkua…
Seuraavana päivänä oli Lovisa mamselin ikkuna peitetty valkealla vaatteella.
Kesä tuli.
Neiti Eija oli ruvennut vakavasti ajattelemaan tulevaisuuttansa, kahtakymmentäkuutta ikävuottansa ja viittä viimeistä vuotta, jolloin hän oli ollut kotiopettajattarena.
Ja ajatuksissansa ilmestyi hänen eteensä aina lopuksi valkea, kaunis kaksinkertainen talo, jota ympäröi veranta ja ikkunoissa oli rannukkaiset markiisit. Tuo herttainen koti oli suurien, vihreiden, viileiden koivujen suojassa, niiden takana puutarhassa hymyilivät kaikista kauneimmat kukkaset, ja Eija näki itsensä seisovan verannalla vaaleassa aamupuvussa, turvallisena, raittiina, huoletonna huomisesta, oppitunneista ja ranskansanoista.