Mutta tätä hyvää seurasi joku, josta hän ei pitänyt. Sillä parasta aikaa kun hän oli näkevinään itsensä siellä iloisena ja tyytyväisenä, ilmaantui sinne aina pieni herra, jolla oli silmälasit nenällä ja hiukset hyvin sileät. Hän oli hieno mies oikein kunnon mies, sinisine lempeine silmineen ja hyvin harjattuine kynsineen, punaset posket oli hänellä ja kaikin puolin oikein hauska mies. Ja arvoa ja kunnioitusta nautti hän kaikkialla.
Ja tuo pieni vaaleaverinen herra ja tämä iso valkea talo, koivut, veranta, turvallisuus, huolettomuus, aamu-uni ja puutteeton elämä kuuluivat yhteen. Siis ne täytyi ottaa molemmat yhdessä, taikka ei kumpaakaan.
Hän tiesi että hänellä todellakin oli kaikki tuo otettavissa. Hän tiesi, että kun herra Hovilainen tulee ensi kerran Lahteen, ja hän on lopettanut tuntinsa, tullut saliin ja tervehtinyt pientä kunnon miestä, ei hänen tarvitseisi muuta, kuin kävellä hiljaa ja itsekseen lystihuoneesen päin, säikähtäen katsoa taakseen kuullessaan pensaiden ratisevan, antaa tavoittaa itsensä, kärsivällisesti ja hämmästyneenä kuunnella kuinka paljon herra Hovilainen rakasti häntä, katsahtaa ystävällisesti hänen sinisiin, lempeihin silmiinsä, vavahtaa hiukan, antaa nutun hihan, joka on tehty parhaammasta kankaasta, kietoutua vyötäiselleen ja pari vaaleaa viikseä painaa huuliaan vasten.
Niin helposti olisi hän päässyt suuren, kauniin, rauhallisen ja ystävällisen kodin haltiattareksi. Niin helposti olisi hän päässyt kieliopista, nuoteista ja musikoista, jotka eivät tahtoneet ymmärtää ja tajuta mitään. Eikä, tarvitseisi enää laskea ja säästää, jotta se kurja palkka kolme sataa vuodessa riittäisi kaikkeen ja vieläpä vähän muotiinkin.
Niin hän aikoi tehdä; niin oli hän vakaasti päättänyt, sen voi nähdä hänen välinpitämättömästä kasvojensa juonteesta ja yhteen rypistetyistä huulista kun hän kulki alas suurista rappusista, vetäen hansikkaita käsiinsä, lähteäkseen aamukävelylle ennen kun hän aloitti koulunsa. Vaalea, sinirantuinen kesäpuku peitti hänen jotenkin lyhyttä, mutta kaunista vartaloaan. Hatun valkeiden pitsien alta näkyi lumivalkea otsa ja mustia kähäröitä. Hansikas ei tahtonut ylettää hänen pyöreän, lihavan kalvoisensa ympäri, ja hienon vaatteen läpi kuulsi jänterä, täyteläs, hienosti muodostautunut käsivarsi, jota hän painoi sivuansa vasten pitääkseen kiinni päivänvarjoaan, saaden siten kädet vapaiksi.
Häntä kyllästytti tämä alituinen vaeltaminen paikasta toiseen ja lasten päähän takominen. Eikä se suinkaan ollut hauskaa ajaa kolmannessa luokassa, etsiä huokeita ja hyviä kankaita, koettaa saada kenkä parin markkaa huokeammalla kuin muut ja vanhat hansikkaat uusien näköisiksi — pentsinillä.
Ja kuta kauemmaksi hän kulki tänä raittiina kesä aamuna vanhojen lehmusten suojassa rupesi herra Hovilainen näyttämään hänestä yhä miellyttävämmältä. Ja jopa tuntui siltä kuin hän ei näyttäisi niinkään hullulta hänen vierellään silkillä vuoratuissa vaunuissa, joita veti kaksi pulskaa ruskeaa hevoista pääkaupungin kaduilla.
— Hyvää huomenta, neiti Sainio!
Hän säikähti ja säpsähti kun tohtori Penttilä nousi lepuupaikaltaan vanhojen lehmusten siimeksestä. Mutta kohta hän tointui ja vastasi hänen tervehdykseensä iloisesti ja ystävällisesti.
— Neiti, purjeveneeni on aivan lähellä, tässä rannassa. Ettekö tule kanssani soutelemaan? Nythän on niin lämmin ja kaunis ilma!