He erosivat suudellen, jonka kestäessä heidän rakastavaiset sielunsa kiipesivät ylös purppurahuulille ja pudistivat toistensa kättä.
— Ihan niinkuin Sparre ja Madiganin rouva, muistutti Aatu.
— Mutta on toki kovaa, kun ei kumpikaan meistä ole naimisissa, virkkoi
Florentiina.
— Mitä sinä siitä tiedät? sanoi Aatu ja tuijotti ilkeästi paikalle unohdettuun voileipäpaperiin, jolla kesätuuli leikitteli säälimättömästi niinkuin kohtalo ihmissydämellä.
— Oi, Aatu, kuinka intressanttia! Olisitko sä tosiaankin naimisissa? riemuitsi Florentiina.
— Kyllä vähäsen, kitisi Mazarino.
Kotona oli Florentiina hiukan hermostunut, niinkuin tavallisesti ollaan, kun on kosittava, suoritettava tentti, kiskotettava pois hammas, taikka ensi kerran tehtävä itsemurha.
— Voisithan kumminkin ensin nähdä Erkin, ennenkuin päätät ikipäiviksi hyljätä hänet, sanoi pappa.
Itsepäinen tyttö vaan naureli, naureli tuota riemuitsevaa hymynaurua, joka tavallisesti nousee kovin hinterän, väliaikaiseksi määrätyn kaupunginviskaalin huulille, kun hän on saanut ensimmäisen hulikaanin kiinni.
Hän kirjoitti vakavan kirjeen vanhemmilleen ja pisti sen yönuttunsa laskokseen, sitten he ottivat tunniksi ajurin ja ajoivat Pitkänsillan ruokalaan.