Ei kukaan, joka näki heidän siellä syövän pikku illallistaan, voinut aavistaa heidän päättäneen, etteivät sitä hengissä sulattaisi.
— Pilsneriäkö vai oikein Müncheniä? kysyi Aatu, jonka ruskeat viikset sangen pian varjostaisivat kuolonkalpeita huulia.
— Limunaadia. Minä en kärsi mitään mikä muistuttaa tuota vihattua prykäriserkkuani, muistutti Florentiina tuollaisella väräjävällä äänellä, jonka ihminen luultavasti saa tietäessään ettei enää kauvan saa käyttää puheneuvojaan.
— Käynkö noutamassa? kysyi ajuri, kun oli vienyt heidät metsään ja Florentiina levitti shaaliansa puolanvarsille, josta kuolonenkeli kutsuisi heidät sellaiseen maailmaan, jossa ei mikään kirjakauppiaspuksu tarjoile mitättömiä hintoja nuoren neron "lehmästä kuutamolla" eikä "rantamaisemasta länsirannikolla".
— Kiitoksia, ei! vastasi Florentiina tarkoittavaisesti hymyillen.
Ajuri läimäytti ruoskaansa. Se oli viimeinen ääni siitä maailmasta, joka ei heitä enää rahtuistakaan liikuttanut.
— Oletko nyt valmis, armaiseni? sanoi Aatu, laskoteltuaan huolellisesti silkkipielustaisen nuttunsa, pujoteltuaan mansettinsa puun oksaan ja istahdettuansa hihasilleen villashaalille.
— Oo… leen… kaa… ii .. i… i, sanoi Florentiina.
— Värähteleepä äänesi, armaiseni. Emmeköhän sentään lykkää sitä toist…?
— E… e… ei, nyt on… va… va… vaan niin ky… y… lmä, muistutti itsepäinen tyttö ja vaipui maahan hänen vierelleen.