"Naisten valssissa" suotiin hänelle Vielä kerran onni kietoa hiukan kostea frakinliepeensä Kalakylän ohuimman vyötäisen ympärille ja antaa katseensa upota yhtä auttamattomasti Louise Reinikan tutkimattomiin silmiin kuin… kuin… sanokaamme kuin kissanpoikanen Atlannin valtamereen.
Ja sitten kieppui hän kotiljongissa Lovisa Suvannon kanssa, ja sitten hän jäi työhuoneeseen hetkiseksi kahdenkesken Louise Reinikan kanssa, ja sitten hän puheli hillokurkuista rouva Suvannon kanssa ja sitten he joivat hiukan paljasta konjakkia herrain huoneessa ja sitten oli hänestä aivan kuin olisi tuntenut posken poskeansa vastassa työhuoneessa jälleen, ja sitten tuli konsuli Reinikasta hänen "setänsä" ja sitten hän auttoi Lovisa Suvannon ylle turkiskauhtanan, ja sitten tunsi hän koko maailman liukenevan rakkauteen, onneen, suudaveteen ja jonkullaiseen suuteloiden jälkimakuun.
Kun hän jälleen palasi kotiinsa, tuntui siltä, kuin olisi hän ollut yliopiston anatomiasalissa ja puolentoista sataa lääkärinkokelasta olisi kukin saanut osansa hänen aivoistansa repostellakseen sitä lautasellansa. Kaikki mitä hänellä oli vatsassaan leikki sirkusta tuskallisella tavalla eikä raittiustyö kaupungissa ollut koskaan tuntunut hänestä vähemmän naurettavalta. Kellonsa näytti 11.30 e.pp. ja kun hänen kuumeesta hehkuva kätensä kiivaasti tavoitteli vesikarahvia, huomasi hän seuraavan piletin, jonka hän vaivaloisesti luki läpi tehden sulkujen väliin omia pieniä lisäyksiänsä:
"Oma (!!!) Johannekseni! (Mutta hitto vie, tämähän ei ole äitimuorin käsialaa eikä lausetapaa?) En voi olla heti aamulla lähettämättä armaalle ystävälleni tervehdystä (näyttää olevan ystävällinen ihminen.) Oh kuinka sydämeni sykkii ja päätäni polttaa (entäs minua sitten!) Tuskin voin vielä käsittää sitä ihmeellistä, mikä tapahtui eilen (ei, enhän minäkään!) mutta kun saan nähdä Sinut taas aamupäivällä ja kun olet puhutellut vanhempiani ja kun Sinä olet minun rinnallani (niin, missähän senkin paikka lienee?) niin olen kyllä koettava perehtyä onneeni. (Niin, sanos muuta. Jospa minäkin voisin tehdä sen!) Pappa on mainiolla tuulella tänään. (Mokomakin onnen myyrä!) Hän pitää paljon sinusta. (Olisinpa kiitollinen hänen osoitteestaan.) Iäti oma Louisesi".
"Louise, Louise, Lovisa?" Johannes Pitkänen käsitti heti, että hänen vapautensa ja poikamies-elämänsä tästälähtein oli mennyttä täällä maan päällä. Se melkein kauhistutti häntä, mutta mihinkäs siitä pääsi. Juodaan ja juovutaan; no, sitähän tapahtuu joka päivä. Yksi tuhlaa silloin pelissä omaisuutensa, toinen joutuu häviöön takauksista, kolmas puhuu puita heiniä ja häpäisee itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Kaunis ja kiltti tyttö on, lopultakin, taivaallisen rangaistuksen lempein muoto sille, joka on nauttinut liian ahkerasti väkijuomia.
Mutta kumpiko tyttö? Kumpiko Lovisa? Molempain kanssa hän oli tanssinut ja puhunut helliä sanoja. Lovisa Suvanto oli katsonut häneen niin ihmeellisesti hänen auttaessaan turkkikappaa tytön ylle. Mutta kalanluut Louise Reinikan kureliivissä olivat kuuluvasti ja hartaasti vaikeroineet hellän-vakavan kosketuksen kestäessä naisten valssissa? Kerran oli Louise Reinikka työhuoneessa sanonut: "Herra Pitkänen, te peljätätte minua!" Mutta tarjoilupöydän ääressä oli Louise Suvanto lyönyt häntä viuhkallaan sormille ja kuiskannut: "Te olette vaarallinen mies!" Varmasti oli myöskin pari suuteloa sattunut, mutta kuka sen toisen huuliparin oli hellittänyt, kas siinäpä se tärkeä kysymys?
Jossain siellä Kalakylässä istui nyt juuri muuan neitonen häntä odotellen. Tyttösen pikku sydän sykkäili hänelle vastaan, ja tytön isä ajatteli häntä mielihyvällä — eikä hän tiennyt tytön nimeä. Katalaa! Inhoittavaa!
"Iäti oma L—o—u-i-s—e—s-i"? Niin, tietysti voi kirjoittaa nimensä sillä tavalla, vaikka sitä lausutaan tällä tavalla; mutta kaikki heidän naistuttavansa sanoivat Lovisa Reinikkaa "Louiseksi" ja Louise Suvantoa "Lovisaksi"…
Ja porottavin päin ja hirvein epäilys sielussaan hän pukeutui ja meni siihen kotiin, jonka ovien sisäpuolella piiloutui sen pikku keijukaisen hintelä katoova osa, jolla oli nuo salaperäiset silmät.
Louise Reinikka istui yksin salissa ja haaveili jonkun novellin ääressä. Nähtyään kuka tulija oli, värehtyi hänen suunsa suloiseen hymyyn, juuri kuin vesi värähtelee, kun mädäntynyt kaalinpää heitetään tummansinisen umpilammin peilikirkkaaseen pintaan, ja lämmin puna levisi hänen kasvoilleen äkkiä kuin lasillinen Beychevelleä uudelle, vaalealle silkkihameelle.