Ja niitä juuri Ellillä olikin.
Kun aviomiehen tuttavallisuudella astuu sisään vaimonsa luokse paitahihasillaan ilman takkia, irtokaulus toisessa kädessä ja hyväileminen toisessa ja sanoo:
— Kultaseni, nappi nisk… niin eipä ole juuri hauskaa alinomaa tulla keskeytetyksi siten, että näkee jonkun vieraan, nuoren, viehättävän naisen, jolla on töyhtöhattu ja uudet hansikkaat ja silkkivuorinen plyyssikappa, nousevan loukatun arvokkaana ja huudahtavan hämmästyneenä:
— Hyvää iltaa!
Eikä säädyllinen mies, joka istuu pitäen polvellaan vielä kukoistavaa vaimoaan, jolla on koko joukko uutuuden viehätystä jälellä, ja puhelee järkeä hänen kanssaan, ole hyvillään siitä, että häntä joka hetki häiritsevät mampselit, joiden ei ole vielä onnistunut saada ketään huolenpitäjää, vaan juoksentelevat ja kurkistelevat ystävättäriensä etehisten ovilla ja huudahtelevat: "Hyvänen aika kuinka onnellisia te olette!" tahi "Aivan niinkuin kyyhkyspari!" taikka vaan suorastaan: "Kuuleppas, se pitsin malli…"
Julle Rantamaa oli puolestaan ihan epätoivossa pikku vaimonsa monien ystävättärien vuoksi. Ne pitivät hänen Elliänsä takavarikossa, ne riistivät häneltä uneksitut paimenhetket, ne kuluttivat heiltä leivoksissa ja parhaassa Saksan viinissä enemmän kuin hänen sikarinsa maksoivat ja tahtoivat vieroittaa hänet yönutusta ja tohveleista.
Jokaista yritystä, että Elli edes hiukan rajoittaisi ystävyyttänsä, seurasi vaan kyyneleet ja mitä hirmuisin päänkivistys.
Mutta yht'äkkiä muuttui Julle ihan toisellaiseksi. Hän pukeutui niin hienosti kuin mahdollista, istui sisällä koko ajan kun neitiset olivat siellä, kaatoi viiniä, joi ystävyydenmaljoja ja sanoi: "Mutta, Elli hyvä, emmekö hanki napoleontorttujakin hiukan?"
Kun nuo kiltit tytöt olivat lähteneet, syleili Elli häntä ja kiitteli häntä, kun hän oli ollut "niin äärettömän hyvä."
— Niin, näetkös, kun Katri Kannel on mukana, niin on mahdotonta olla
Vilkastumatta. Sellainen viehättävän kaunis tyttö!