— Nii-iinkö… Katri on aina ollut sellainen mieskiekku… hm…
— Ja entäs kuinka älykäs! Tarvitsee vaan nähdä hänen ilmeikkäät silmänsä, niin heti…
— Ei, nyt sinä erehdyt, Julle kulta. Minun todistukseni olivat paljoa paremmat koulussa, ja Jumala tietää, ettei hän ole mikään kynttilä. Mutta kun sinä saat nähdä kauniit kasvot, niin Herra paratkoon… Katri on muutoin tytöistä se, josta minä pidän melkein vähimmän. Mutta kiemasteleva hän on niin että se tuntuu. — Ei, kiitoksia, syö itse vaan; minä en voi oikein hyvin.
Kun neiti Kannel seuraavalla kerralla tuli Rantamaan herrasväen luokse, täytyi Ellin juuri kiiruhtaa junalle kohtaamaan erästä tuttavaa, ja seuraavatkin käynnit sattuivat melkein yhtä sopimattomaan aikaan.
Viikkoa myöhemmin istui Rantamaan herrasväki juomassa iltapuoliskahviaan, kun etehisen ovi lensi auki ja neiti Lilli Saarenheimo syöksyy sisään, taputtelee Jullea lujasti olkapäähän ja huudahtaa innostuneesti:
— Mutta herra Rantamaa, herra Rantamaa, minkälaisen kukoistavan ruusun sain nimipäiväkseni eilen! Tuhat miljoonaa kiitosta! Se on kaunein mitä ikinä olen nähnyt! Sinullakos vasta mies on, Elli! Niin äärettömän ystävällinen! Ja entäs sitä pikku värsyä kortissa sitten!
— Rakas, kiltti Lilli neiti, olen varma, ettei kukaan muu ollut tietääkseenkään tuosta ruusu pahasesta eilen, jupisi Julle ja näytti sanomattoman lämpimältä.
— Kyllä, tottahan! Miksikä eivät olisi olleet?
— Ah, nehän katsoivat teihin samalla kertaa, arveli Julle ja väänteli silmiään.
— Suo anteeksi, Lilli hyvä, mutta… mutta kahvi on aivan jähtynyt jo, ja tyttö pääsi vastikään ulos… Suo anteeksi, etten voi tarjota! sanoi nuori rouva tylyllä äänellä. Neiti Saarenheimo meni.