— Vai niin, Julle hyvä, sinun mielestäsi Lilli on sellainen ihastuttava ruusu. Niin, onpas häntä; hiukan kauvan ehkä kukoistanut. Yhdeksänkolmatta juhannuksena. Tuosta komeasta lahjasta minä vaan en saanut mitään tietää. Kaikessa tapauksessa teit sinä siinä hyvin; hän kyllä tarvitsee sen hiukkasen ystävällisyyttä, Lilli parka…
— Kuinka niin?
— Oh, eihän muuten, vaan ne olivat niin ilkeitä ja panivat liikkeelle huhun hänestä ja paroonista, kun hän oli kotiopettajattarena. Ei niin että minä uskoisin siitä sanaakaan; mutta kummallinen ja varomaton hän on herrain kanssa, ja koko luokassa hän oli se, jonka kanssa minä kaikkein Vähimmin sovin yhteen. Toista oli Laura Jussila.
Lilli Saarenheimo kävi siitä alkain hyvin harvoin Rantamaan herrasväen luona.
Mutta Laura Jussila tuli sitä useammin. Viimein kun Julle eräänä iltana kymmenen aikaan tuli kotiin, tapasi hän hänet — omassa sängyssään. Niin no, hän istui tietysti vaan sängyn syrjällä ja katsoa tuijotti Elliin, joka makasi sängyssä, ja Laura pyysi anteeksi, mutta sanoi "olleensa pakotettu panemaan Ellille hiukan tärpättilappuja ja kanverttilinjamenttia, sillä hänellä oli niin ilkeä pistos kyljessä."
Julle puri hammasta kiukuissaan, mutta kiitteli hartaimmasti ja pyysi saada saatella Lauraa kotiin.
Sen hän tekikin rehellisesti ja suorinta tietä ja meni sitten ja istui seurahuoneella tuntikauden.
— Kauheata, kuinka sinä olet ollut kauvan, Julle! valitti Elli rouva, kun hän vihdoin saapui kotiin.
— Niin, Laura oli halukas kävelemään Rantakadun päästä päähän kuutamossa, ja se käveltiin kertaan, jopa kymmeneenkin, sillä hän jutteli ja visersi niinkuin pieni peipponen. Olet oikeassa, Elli, hän on ystävättäristäsi paras, se jolla on enimmän arvoa ja miellyttävin hän myöskin on.
— Kyllä, ellei hänen punainen tuk…