— Weksiössä.
— Vai niin. Ensi kerran olin siellä 1876, toisen kerran 1885 ja kolmannen kerran entisvuonna. Niinpä niin! Kolme tai neljä junaa päivässä joka suuntaan, siisti kaupunki, mutta mieltä-kiinnittämätön. Tegnérin pispanistuin, Smoolannin museo. Kirkkotarhassa on Håkan Sjögren haudattuna. Puolen peninkulman päässä sieltä on kaunis Evedal Helgajärven rannalla ja siinä lähellä Kronoberg linnanraunioineen. Weksiö! Vai niin, niinhän se on.
Viimein lähestyi päivä, jolloin Joonaksen oli tehtävä tuo Viimeinen suuri matkansa, jolla, niinkuin ennen kauttakulkupileteillä matkustaessa, ei saanut ilmaiseksi kuljettaa yhtään mitään matkakapineita muassaan. Pappi tuli tarjoamaan hänelle uskonnon lohdutusta.
— Kuoletteko mielellänne, herra Tellerman?
— Melkeinpä. Onhan minulla pari pikku kylää Aselen Lapissa näkemättä, mutta kuinkahan moni ehtii suorittaa elämänsä työn loppuun? Jääköön sikseen, pastori.
— Onko teillä ketään vihamiehiä, joiden kanssa tarvitseisi sopia?
— En ole koskaan riidellyt kenenkään kanssa muusta kun junan ajoista ja höyrylaivain kulusta, ja he ovat itse aikataulusta voineet nähdä aina olleensa väärässä.
— Eikö teillä ole mitään katumista?
— Kyllä, minä kirjoitin kerran kyytitilauksen Ljungsåkrasta, vaikka kievari siellä oli lakkautettu, mutta sitä olen Jumalalta rukoillut anteeksi. Ja sitten viime vuonna matkustin Kalmariin enkä muistanut Nybron asemalla jäädä pois junasta terveyslähdettä ja kylpylaitoksia katselemaan; mutta kukahan onkaan erehtymätön tässä matoisessa maailmassa.
Olin hänen luonansa samana päivänä kun hän kuoli. Hän makasi aikataulu ja kartta kädessä, kuolema silmässä ja otsa rypyssä.