Joutuivat tuosta lopuksi Louhivaaran alla olevaan notkelmaan, jossa Yrjöllä oli pienet niittyraivauksensa ja jossa niiden rannaksessa kaunista koivikkoa kasvoi. Siinä taas metsäherra pysähtyi ja jo silloin Yrjö ajattelee: "Lohkohakkaustako se tässäkin mielii, kauniit koivahaiseni hävittää."
Erehtyi sentään Yrjö, eihän metsäherra siinä lohkohakkausta ajatellut, muita oli mietteitä mielessään. Alkaa tiedustella Yrjöltä, oliko maaperä tässä notkelmassa hyvää ja voimakasta.
— Ka hyvää tuo lienee maata, arvelee Yrjö.
— Hyvin heinää kasvaa, maan täydeltä kasvaa ryöhöttää mehukasta heinää, kun vain ojia siivoaa.
— Niinpä, niin, arvasinhan minä, että hyvää tässä on maata. Savikerros pohjalla?
Jo Yrjö arvelee, että mitähän tuo tämän maan hyvyydestä niin tarkkaan utelee. Myöntää kuitenkin, että savi tässä pohjalla on. Päällä ensin muuta maata, möyheätä mullikkoa ja sen alta savi vastaan tulee.
— No sitten se on niinkuin olla pitää hyvän maan. Ja entäs tuolla koivikossa, onko sielläkin savea?
— Tottapa lienee savea sielläkin, kauniit on koivahaiset kasvattanut siihen metsän jumala. Ja vielä muuta hyvyyttä kasvattaa, putkea tunkee monenlaista, pitkiä putkilolta ja angervoa. Hyvä on siellä niiden piilossa teiren pesueiden elostaa.
Niin Yrjö kotinotkonsa kaunista koivikkoa kehuu. Monasti oli siinä teiren poikueiden elostelua tarkastellut ja sulaksi jo mielensä lämpenee, kun huomaa metsäherrakin tämän maan hyväksi. Metsäherra tästä innostuu, katselee ympärilleen ja huudahtelee:
— Tiesinhän minä, tässä on paljon hyvää maata, tämän Louhivaaran ympärillä. Nämä kauniit niittynotkot ja nämä koivikot, ei maata parempaa missään. Voisi tähän talon laittaa, hyvät viljamaat avata. Vai mitä arvelet Yrjö, eikös oisi tämä Louhivaara talon paikaksi luotu?