— Ka mikäs siinä, hyvän tähän voisi talon laittaa. Oisi niittymaata, metsää oisi ja pellon paikkoja et parempia mistään löydä. Hyvää on maa tuolla vaaran laellakin, kiviä vähän ja hyvän viljan kasvattaa.
Näin he siinä haastelevat, kehuvat Louhivaaran maita hyväksi talon paikaksi. Ei arvannut vielä Yrjö, mitä oli virinnyt ajatuksia metsäherran mielessä, mitä mietiskeli mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Mutta jopa metsäherra mietelmänsä sanoiksi sanoo, alkaa Yrjöltä tiedustella, eikö tämä ole konsanaan toivonut, että saisi nämä mieluisat maat tästä Louhivaaran ympäriltä omikseen. Saisi nämä notkot ja koivikot ja siihen vielä sievän lohkon havumetsää, saisi näitä hallita ja viljellä oman mielensä mukaan, kenenkään toisen mieltä kuulematta, ruunun metsäherralta lupaa kysymättä.
Ällistyi Louhivaaran Yrjö, mies ikänsä metsissä elänyt, ällistyi näistä metsäherran sanoista. Ei hän ollut tosiaan koskaan tätä asiaa ajatellut, niin oli eränkäyntiin mielensä kiintynyt ja salojen samoiluun. Hän metsäherralle tunnustaa:
— Metsään minulla mieli vetää. Jos saisin omiksi nämä maat, tokko niitä viljelemään minussa miestä oisi.
Rehellinen mies, niin omaa etuaan hyljeksii, ei metsäherran herättämä houkutus häntä häikäise. Mutta ei metsäherra niin vähällä luovu ajatuksista, jotka hänen päässään ovat virinneet. Alkaa hän selvitellä Yrjölle, miten suuri oli synti pitää tällaisia maita viljan kasvamattomina, ja kun Yrjön suku oli niin kauan rehellisesti ruunua palvellut, niin hänellä näihin maihin oisi lähin oikeus ja esikoisuus. Saisi hän tästä itselleen talon paikan helposti lunastetuksi, kun anomus tehtäisiin, kartat laadittaisiin.
Yrjö yhä epäilee:
— Hyvää tarkoittanet metsäherra, ka ei kaikille hyvä hyväksi koidu. Saisin tästä oman konnun, pellot hyvät, niityt hyvät, nepä minut jo kammitsoisi. Menisin metsälle, teiren soitimelle kevätyönä yrittäisin, pelto minua sieltä jo pois riitelisi kevättoukojen teolle. Tekisin toukoa, metsälle ikävä oisi. Paha siellä, paha täällä, kammitsassa öisin miespoloinen, ka sitä en suvaitse.
Näin Yrjö, vapaudestaan on arka mies metsien samoilija, eränkävijä. Vaan entäpä hänen lapsensa, hänen molemmat poikansa, jotka kerran miehiksi varttuisivat. Niistä nyt metsäherra rupeaa puhumaan, Yrjölle selvittää, että piti hänen niiden tulevaisuudesta huolehtia, ja jos vielä lisääkin lapsia syntyi, kun nuori oli naisensa ja elämää rakasti. Sai hän itse elämänsä iltaan asti metsissä kulkea, kukapa häntä siitä esti, ja riitti näitä Louhivaaran piirin metsiä hänelle, vaikkapa näitä pala palalta kaadettiin. Uusia siinä jo sijaan kasvoi, niin että ei ollut pelkoa niiden loppumisesta. Mutta uusi aika oli uusi aika, piti myös ruununmaita ruveta viljelemään, lisääntyvälle kansalle leipää kasvattamaan. Ja Yrjön pojat tässä jo uuden ajan miehinä leipää kasvattaisivat, hän itse vanhan ajan miehenä saisi rauhassa elellä, mielensä mukaan metsiä kulkea, jos ei maan möyriminen häntä miellyttäisi.
Niin hän innostuneena puhuu, mies runon rakentaja, tuulen tavoittaja. Jo hän metsien miehen silmien eteen maalaa uuden ajan: lainehtivia viljapeltoja hän Louhivaaran päivärinteille levittää, notkot jo niitty ojituksiksi aukenevat ja vaaran laelta komea uutistalo näkyy.
Mitäpä taisi enää vastaan sanoa metsien mies, jo myöntää: