Hyvä oli sinä päivänä suksikeli, pakkanen parahultainen, metsän puut puhtaat talviaisen lumista. Jo aurinko hongan latvan tasalle keskipäivällä kohoaa, talven selän taittumista se kohta ennustaa. Siitä miehet hiihdellessään haastelevat ja kumman keveältä tuntuu nyt Yrjön mieli, on kuin metsän jumala hänelle honkien lomasta hymyilisi, kevään lupauksia metsien miehelle tarinoisi. Jo ajattelee Yrjö, että jos hyvinkin nämä uuden metsäherran hommat eivät liene joutavaa tuulen hosumista, jos hyvinkin metsän jumala häneen mielistyy, uuden sorean taimiston kaadetun metsän paikalle kohottaa. Jo ajattelee sitä ja muistelee muitakin metsäherran lupauksia. Kesällä oli metsäherra luvannut Louhivaaran maita paremmin tarkastaa, no tiesi hän ne maat hyviksi, luojan siunaamiksi tiesi viljaa antamaan, heinää kaikenlaista kasvattamaan. Hyvin siinä pojat jumalan luomat eläisivät, vaikka metsän antimista kerran aika jättäisi, pitäisi maasta ruveta elantoa ottamaan.
Niin jo metsien mies kauniina talvipäivänä metsän lumoissa hiihdellessään uuden ajan keväisiä kangastuksia mielessään hautoo. Unohtui pois huolet, kun metsien jumala honkien lomasta hymyili.
Mutta samana iltana vieras tukkilaisherra hänen naisensa nauratteli.
VII.
Huhusvaaran ruununtorppaan ovat metsäherra ja Louhivaaran Yrjö Hänninen yöpyneet.
Jo Otavan sarvi korkealta näkyy, jo torpan väki makuulle asetteleikse. Louhivaaran Yrjö vielä pihalle pistäysi, taivaan merkkejä tarkasteli, linnunradan juovia tähyili, näkyisikö tuolta tuulen ja tuiskun enteitä.
Ei näkynyt enteitä pahoja, heleä on taivaanlaki pohjan puolla, kuuhut kirkkaana paistaa, kaksoistähti vilkuttaa. Jo on Yrjö pirttiin painumassa, silloin metsiköstä pirtin takaa ripsettä ja rapsetta kuulee ja niinkuin näkymätön sanoja hänelle sanoisi: "Louhivaaran hiihtäjä, sinua kotonasi tänä yönä kaivataan."
Säpsähti Yrjö, kun näin näkymätön sanoja hänelle sanoi, siunaten silmänsä risti, pelästyneenä nurkkapieliä tähyili. Mutta eihän sitä näkymätöntä siellä näkynyt, varjot kuutamoi sen vain tuvan taakse häivän heittää. Yrjö kuuntelee, kuuntelee, ja on kuin yöhyt myös hänen kerallansa kuuntelisi, niin on kaikki hiljaa.
Jo ajattelee Yrjö, että paha kehno se näin hänelle sanoi, kummia pakisi häntä yön selkään hiihtämään houkutellakseen. Jo toisen kerran silmänsä risti, on oven ripaan tarttumassa. Silloin pakkanen metsikössä räsähti, siellä kartanon takana yö elämään rupee, ripsaa ja rapsaa, hipsutusta kuuluu. Ja silloin se näkymätön toisen kerran hänelle sanoo, niinkuin aivan vierellä seisoisi: "Sinua kotonasi tänä yönä kaivataan, siellä kuuhut kumottava sinulle kummat näyttää."
Jo silloin pelko ennen aavistamaton Yrjön mielen valtasi, kätensä oven kääkään tarttuneen vapisevan tunsi. Mikä lienee ollut se näkymätön sanoja, oisiko ollut tietäjävaisto, salattuna suvussaan elänyt, vaiko oisi herännyt muisto vanhan naisen varoituksista, unohtuneiksi luulemistaan. Mistä Yrjö tiesi, mikä oli tuo outo varoittaja, tiesi vain kutsun kotiin saaneensa, tiesi että yötä myöten piti hänen lähteä sinne hiihtämään.