Hämmästyivät pirtissä olijat, kun Yrjö lähtöä tekemään rupesi. Jo oli hänelle vuode valmistettu, metsäherra häntä vierelleen houkuttelee, mutta Yrjö vain vyötteleikse, syitään selvittelee:
— Niin kummasti pohjan puoli kumottaa. Jos vielä pyryn sieltä nostanee, niin on paras ajoissa lähteäni.
Sääntietäjä oli myös torpan isäntä, Huhusvaaran vanha metsänvartija.
Hän Yrjön lähdettyä ulkosalla kävi, sieltä tultuaan virkahti:
— Ei ole pyryn nousemisesta pelkoa, muuta oli sillä menijällä mielessään.
Liekö ajatuksen kaikkien mielessä kyteneen sanonut, ei haluttanut tätä puhetta kenenkään jatkaa. Oudot aavistukset tuvassa liikkuivat miehen mennehen jäliltä.
Mutta kaukana jo hiihtää Louhivaaran Yrjö, niin hiihtää kuin siellä salolla öinen kyöpeli kulkisi. Ei taakseen katsahda, ei sivulleen vilkaise, ei tietä kulkemaansa tunnustele, vaan suoraan poikki selkosien oikaisee. Tullessaan olivat monta mutkaa hiihdelleet, mutta tiesi Yrjö mutkat lyhentää, niin tiesi kuin hirvi ruunupää saloja samotessaan tietää oikotien, sitä vaistonsa varassa kulkee. Vahvasti eteenpäin kumartuneena Yrjö hiihtää, kuuhut kummissaan taivaalta katsoo, hongat henkeään pidättäen tienviittana seisovat. Hiljaista on öisellä salolla, mutta niin hiihtäjästä tuntuu kuin vilistäisi, vilistäisi ja puikkelehtisi hänen edessään ja takanaan, joka puolella pieniä menninkäisiä, vilistäisivät ja häntä hoputtaisivat, että jos hyvinkin myöhästyt miekkonen menijä. Siitä hän vielä kumarampaan painuu, vauhtiaan parantaa. Jo on paitansa hiessä ja partansa kuuroittunut. Leveä kuuravyö hartioillaan kiertää, siinä kiteitä kimmeltää ja tähtiä välähtelee monenlaisia. On se ussakka upea, talviaisen taiten tekemä miehen hirmuisesti hiihtävän hartioille, mutta sitäkös huomaisi Louhivaaran Yrjö. Mitä vielä hän huomaisi, yhtä hän vain ajattelee, eteenpäin menoa. Tiesi hän kutsun kotiin saaneensa, oli luvattu hänelle siellä kummat näyttää kumottavassa kuutamossa, ja tätä kutsua hän tottelee.
Eikä ennättänyt paljon taivaanlaella siirtyä Otavan sarvi, kun kahden peninkuorman salotaipaleen katkaisi. Oisiko tiiman verran hiihtänyt, hiukan toista viivähtänyt, niin siihen vauhdistaan havahtuu, kun huomaa edessään jyhkeän Louhivaaran kuutamossa kohoavan.
Siinä hän hengähtämään pysähtyi vaaran alla ja jo tunsi mielessään outoa arkuutta ja mitä muuta lie tuntenut, noloutta ja ihmettelyä. Olikos hän, uros partasuu, menossa omaa naistaan vaanimaan, naisensa askelia nuuskimaan. Mitäpä muuta, siinä hommassa hän oli, vaikka oli kerran mielessään toisin päätellyt. Narrin latuja hän oli nyt hiihtelemässä, pahan kehnon tai muun metsällisen viekoittelemana ja niin teki mielensä takaisin pyörtämään, kauas salolle pakenemaan siellä päivän nousuun asti hiihdelläkseen.
Näin hän epäröi, metsien mies, mutta jo voitti toinen vaisto, outo ja väkevä. Jos lie ollut vanhan eränkävijän vaistoa, jos lie ollut muutakin mukana, jota Yrjö ei osannut sanoin selittää. Varovaisesti hän nousee, aivan kuin varkain oman kotivaaransa laelle kohoaa. Pihalle päästyään hän hiljaa hiiviskellen liikkuu, suksiaan käsissään kantaa. Osasikin hän liikuskella kovaa talvista tannerta narisuttamatta, niin hiipi äänettömästi kuin saalistaan vaaniva ilveskissa hiipii. Ensin hän navettatönön puolelle kuulosti: Siellä suojuksessaan Ilja Huurinaisen hepo kaurojaan purra rouskuttelee. Tietysti hepo oli siellä, missäs muualla se oisi ollut, vaikka lie semmoinen toivo Yrjön mielessä häivähtänyt.
Katseliko kuuhut häntä kummissaan? Jos lie katsellut, mutta eipä hän, mies hiiviskelevä, tuota huomannut. Nyt hän jo tuparakennuksen seinävierustalla liikkuu, suksiaan hän on siinä seinää vasten asettelevinaan, mutta katseensa ikkunasta sisään pälyy, kurkistelee.